Vierailuja:

perjantai 9. helmikuuta 2024

Poron hahmossa pitkin taivaankaarta -elokuvan juhlanäytöksessä

Jyväskylän Seminaarinmäellä sijaitsevassa Villa Ranan elokuvateatterissa, Kino Aurorassa, esitettiin 24.1.2024 aiheiltaan suomalaisugrilaisia dokumenttielokuvia. Illan aikana nimittäin esitettiin 85-vuotiaan, ansioituneen dokumentintekijä Markku Lehmuskallion kaksi dokumenttia: tundranenetseistä kertova Poron hahmossa pitkin taivaankaarta sekä sen jälkeen pohjoisen arktisen alueen alkuperäiskansoista kertova Anerca – elämän hengitys. Itse elokuvien ohjaaja Lehmuskallio oli paikalla vierailemassa, ja elokuvien jälkeen oli mahdollisuus esittää hänelle kysymyksiä aiheisiin liittyen. Allekirjoittaneella oli aikaa katsoa vain elokuvista ensimmäinen, joten tässä lyhyt blogiteksti siitä.
 
Elokuvan ohjaaja Markku Lehmuskallio kertoo elokuvan taustasta. Kuvaaja: Iivo Kalijärvi

Dokumentti siis kertoo tundranenetseistä – keitä he oikein ovat? No, he ovat tietenkin yksi sukukansoistamme. Tarkemmin nenetsit kuuluvat samojedikansoihin, joka on kattokäsite eräille Ural-vuoriston länsi- ja itäpuolella asuville kansoille, joiden perinteisiin elinkeinomuotoihin on kuulunut varsinkin tundranenetseillä poropaimentolaisuus. Nenetsit puhuvat, no, nenetsin kieltä, joka kuuluu uralilaiseen kielikuntaan, kuten suomikin. Suomalainen fennougristi M. A. Castrén tutki jo 1800-luvun puolivälissä nenetsien kieltä ja heidän tapojaan. Ennen elokuvan alkua ohjaaja Lehmuskallio huomioikin, että nenetsien elintavat eivät Castrénin ajoista elokuvan tekoon mennessä olleet merkittävästi muuttuneet: kotaan oli korkeintaan ilmestynyt peltikamiina ja öljylamppu.

Elokuvan ohjaaja Markku Lehmuskallio vastailee yleisön kysymyksiin. Kuvaaja: Iivo Kalijärvi

Lehmuskallion dokumentti on kuvattu kevättalvella ja kesällä vuonna 1991. Neuvostoliitto, jonka osa nenetsien asuttama alue tuolloin vielä oli, ei ollut vielä kaatunut. Mietinkin elokuvan aikana useasti nenetsien vaiheita neuvostoaikaan. Mahtoivatkohan he edes huomata lokakuun vallankumousta vuonna 1918? Miten bolševikit ja myöhempi neuvostovalta suhtautui heihin? Elokuva ei käsitellyt tätä. Joka tapauksessa dokumentti seuraa nenetsien jokavuotista vaellusta halki muinaisen asuinmaansa. Talven kylmimmäksi ajaksi nenetsit vaeltavat Ob-lahden eteläpuoleisten metsien suojaan, ja kesäksi he suuntavat Jamalin niemimaalle, Kara-meren äärelle kohti kesälaitumia. Nenetsit ovat siis paimentolaiskansa, ja he paimentavat poroja. Niitä saattaa olla paimennettavana tuhatkunta, ja tundran halki kulkeva tuhannen sarvipään jono oli filmilläkin vaikuttava näky, omin silmin varmasti parempi. Porot ovat nenetsien elinehto: ne ovat pääosa ravinnosta, niiden ruumiinosista voi valmistaa kaikenlaista elintärkeää ja niitä voi käyttää vetojuhtina tavaroiden ja ihmisten liikuttamiseen. Nenetseillä kulkeekin porojen lisäksi aina mukana kaikki tarvittava alkaen poronnahkaisesta kodasta. He ovat jatkuvasti liikkeellä ja aina kotona siellä, mihin kotansa pystyttävät.

Elokuvassa ei ole juontoa muuta kuin hieman alussa. Muutoin vain seurataan nenetsien työskentelyä arkiaskareidensa parissa. Välillä ääniraitaa värittää jokin nenetsiläistä suullista perinnettä edustava laulu, joka kertoo jonkin tarinan porovaljakkokisailusta tai rakkaudesta. Musiikin ja laulujen lisäksi elokuvan äänimaailmaa leimaavat talvimaisemassa jatkuva tuulen ujellus, ja kesäisin lukemattomien hyttysten ininä. Siihen nenetsitkin ovat tietysti tottuneet. En kyllä haluaisi olla siellä kesäisellä tundralla ilman hyttysverkkoa hatussa.

Elokuvan aikana ei kyllä voi kuin ihailla nenetsien omavaraisuutta ja käsityötaitoja. Heiltä olisi paljon opittavaa sen osalta. Reki valmistuu näppärästi puusta ja poron nahasta ja jänteistä, ja kodikas kota pystytetään vaivatta. Tapetut porot riisutaan taitavasti nahastaan, ja ruumiinosat, joista mikään ei mene hukkaan, irrotetaan ja asetetaan näppärästi riveihin, ja lopputulos näyttää kuin eri osiin puretulta koneelta. Liha vedetään usein raakana ja verisenä. Itse kokeilin hiljattain raakaa hirvenlihaa, mikä oli ihan hyvää, mutta luulen, että minusta ei olisi tuohon elämäntyyliin.

Nenetsit käyvät kaksi kertaa vuodessa kaupassa. Elokuvan kohtauksesta päätelleen he tapaavat laittaa länsimaalaisemmat vaatteet päälleen asioidessaan siellä; miehellä oli esimerkiksi pikkutakki mennessä ostamaan venäjää puhuvalta kauppiastädiltä omenoita ja muita tarvikkeita. Nenetsitkään eivät siis mitä ilmeisimmin ole kyenneet pakenemaan modernisaatiota. Lehmuskallion kommentti dokumentin alussa oli kai enemmän retorinen, sillä elokuvassa kyllä esimerkiksi näkyy, kuinka nenetsilapsille on hankittu värityskyniä ja paperia, ja yhdessä kohtauksessa nenetsinainen säätää radiota. Muutoksia M. A. Castrénin ajoilta on siis jonkin verran. Elokuvan nenetseillä on myös selvästi venäläiset etunimet, kuten Ivan, Alexander ja Lena, mikä kertoo paimentolaisten joutumisesta kontaktiin modernin valtiorakenteen kanssa, kun neuvostoviranomaisille (tai Venäjän keisarikunnan) on pitänyt ilmoittaa jokin ”oikea” nimi rekisteriin.  Mitenköhän tänä päivänä, elokuvasta on kuitenkin 30 vuotta aikaa? Löytyyköhän nenetseiltäkin jo älypuhelin? Kehityksen marssi näyttäisi olevan väistämätön.

Pidin elokuvasta. Suoraan sanottuna mietin ennakkoon, että tylsistyisinkö sen aikana, kun en dokumentteja, varsinkaan tällaisesta aiheesta tapaa katsoa. En kuitenkaan huolehtinut kellosta näytöksen aikana, kuten eivät nenetsitkään vahtaa rannekelloa tai kännykkää, korkeintaan auringon asentoa. Nenetsien uskonnollisista menoista ei elokuvassa paljon ollut, ja olisin siitä kyllä mielelläni kuullut. Elokuvan jälkeen Lehmuskallio kuitenkin tosiaan vastaili yleisön kysymyksiin, ja selitti innokkaasti tutkimusaiheestaan, muun muassa nenetsien uskonnosta. Ihmisillä oli paljon kysyttävää ja aikaa rajallisesti, joten en itse valitettavasti kerennyt kysyä oikein mitään. Lähdin teatterista huomaten, että elokuva oli synnyttänyt paljon ajatuksia.

Vielä vähän nenetsien vaiheista 1900-luvun aikana: elokuvasta minulle jäi käsitys, että nenetsit olisivat voineet elää hyvinkin eristyksissä Neuvostoliiton koneistosta ja maailman tapahtumista. Elokuvan kuvausajankohta, eli vuoden 1991 alkupuoli sai minut erityisesti pohtimaan, kuinka tietoisia nenetsit olivat Neuvostoliiton romahtamisesta. Elokuvasta tämä ei välity, mutta tosiasiassa eivät nenetsit eläneet autuaassa tietämättömyydessä ja vapaassa eristyksessä Neuvostoliitosta ja sen tapahtumista. Kenties Venäjän keisarikunnan aikaan nenetsit pystyivät Siperian periferiassaan paremmin elättämään itsensä perinteisten elinkeinojensa ja -tapojensa kautta, mutta valtion muututtua totalitääriseksi oli vain vääjäämätöntä, että nenetsitkin laitettiin usein työskentelemään kolhooseille. He saivat edelleen hoitaa poroja ja harjoittaa muita perinteisiä elinkeinoja, mutta porot olivat kolhoosin, toisin sanoen valtion, eivätkä perheen tai suvun omistuksessa. Nenetsien ja muiden arktisten kansojen pakkoasuttaminen kaupunkeihin oli myös agendana – viranomaisten onnistuminen ei kuitenkaan ollut tässä asiassa täydellistä erämaan luonteen vuoksi. Neuvostoliitto koetti myös teollistaa nenetsien perinteisiä asuinalueita, ja nykyään kaasu- ja öljyteollisuus on levinnyt jossain määrin myös Uralin alueelle, muuttaen osaltaan nenetsien perinteistä elinkeinorakennetta ja fyysistä elintilaa.  1930-luvun alkupuolen Neuvostoliitossa otettiin myös tavoitteeksi kehittää kirjakieli monille uralilaisille kielille, myös nenetseille. Jonkin verran nenetsiläistä älymystöä, kuten runoilijoita, oli myös. Neuvostoliiton suhtautuminen vähemmistökansoihin tietenkin muuttui hyvin pian sortavaksi, eikä se kannustanut vähemmistöjen kielen kehittämiseen tai opettamiseen. Tämä, sekä asuntolakoulut ja kaupungistuminen onkin johtanut siihen, että harvempi nenetsinuori puhuu enää nenetsiä. Loppujen lopuksi osa nenetseistä siis saattoi elää hyvinkin perinteisesti tundralla, mutta nenetsikansa ei laajemmin voinut välttyä modernisaatiolta Neuvostoliiton muodossa, tai sen jälkeenkään.

Iivo Kalijärvi,
sihteeri

sunnuntai 4. helmikuuta 2024

Hei naamattomat nuket hyppikää!

Miksi vuodenvaihteen tienoilla meillä suomalais-ugrilaisilla kansoilla on kaikenlaisia kummallisia karnevalistisia menoja? On kekripukkia, joulupukkia, tonttuja ja nuuttipukkeja. Pukeudutaan hirveisiin vaatteisiin, nurin käännettyihin turkkeihin ja naamioihin, kierrellään ihmisten kodeissa ja pelotellaan, huvitellaan ja hullutellaan. Mitä järkeä?

Luokaamme katsaus marien vuodenvaihteen ajan juhlaan. Marit viettävät keskitalvella perinteistä šorykjol (’lampaan jalka’) -juhlaansa. Nimi tulee siitä, että juhlaan kuuluu olennaisesti lampaitten jalkojen nykiminen niiden runsaan sikiävyyden takaamiseksi alkavana vuonna. Sitä vietettiin perinteisesti jonkin verran aikaisemmin kuin ortodoksista joulua, ja se kesti kokonaisen viikon. Se alkoi aina ensimmäisenä talvipäivänseisausta seuraavana perjantaina, koska perjantai on yleensäkin marien perinteinen pyhä päivä. Nykyisin se voi olla samoihin aikoihin kuin ortodoksinen joulu. Juhlaruokiin kuuluu muun muassa lampaan pää ja isot lihapelmenit. Kun ottaa huomioon, että sana pelmen on saatu venäjään (ja siitä meille) nykykäsityksen mukaan permiläisistä kielistä, voisi ajatella, että nykyinen yleisvenäläinen tapa nauttia erityisesti uudenvuodenaaton juhlaruokana pelmenejä voisi hyvinkin olla alun perin suomalais-ugrilaista perua.

Šorykjolin aikana ennustetaan tulevaa. Se tapahtuu hyvin monin eri tavoin. Yksi tapa on kuunnella, mitä Vasli kuva ja Vasli kugyza eli Vasli-akka ja Vasli-ukko sanovat. 

Juhlan aikana kuljetaan perinteisen haitarimusiikin säestyksellä kylänraitilla ja poiketaan taloihin. Kulkueessa on perinteisesti Vasli kuvan ja kugyzan lisäksi mukana muun muassa eläinhahmoja. Tulijat laittavat taloissa pöytään tukun lampaanvillaa. Se takaa menestyksen alkavana vuonna. Vasli kuva ja kugyza heittävät lattialle jyviä toivottaen talolle hyvää satoa seuraavana kesänä. Kulkijoita täytyy kestitä kunnolla ja heille täytyy esitellä vuoden aikana tehtyjä käsitöitä, jotta piirtyisi kuva ahkerasta ja reilusta isäntäväestä.

Kulkijat ovat pukeutuneet marilaisiin pukuihin, ja heillä voi olla naamio, jossa on karkeasti kuvattu kasvot, silmät ja suu. Joskus kasvot on vain peitetty valkealla kankaalla tai harsolla, jossa voi olla vain huomaamattomat aukot suun ja silmien kohdalla, aina ei niitäkään. Näin pukeutuneet ihmiset muistuttavat erehdyttävästi mareilla ja udmurteilla usein nähtäviä perinteisiä nukkeja, joille ei tehdä kasvoja, vaan kasvojen kohdalla on valkea kangas. Nukelle ei nimittäin pidä tehdä kasvoja, jotta se ei tulisi eläväksi.

Shorykjolin nykyistä viettoa eräissä marikylissä voi nähdä muun muassa seuraavissa tuoreissa ohjelmissa vaikkapa YouTubesta:

Шорык йол 2024г:
https://www.youtube.com/watch?v=hrCN4FPDpqA

«Шорыкйол в Олорах». Пошкудем 16.01.2024:
https://www.youtube.com/watch?v=KRv6fTwH-Ck

Permiläisillä kansoilla eli komeilla ja udmurteilla perinteinen sanasto ja uskomukset antavat huikaisevan valaistuksen kyseisen vuodenajan menoihin. Yhteispermiläiseen sanastoon kuuluva sana, josta tähän aikaan viittaavat ilmaisut on muodostettu, on komissa vež ja udmurtissa vož. Kantasana esiintyy myös yksinään: udmurtin kielessä ’risteys’ on vož. Esimerkiksi ’tienristeys’ on śures vož. Näistä sanoista on johdettu kummassakin kielessä lukuisia verbejä, substantiiveja ja adjektiiveja. Adjektiivinjohtimella, joka on komissa a ja udmurtissa o on saatu sanat veža ja udmurtissa vožo, joilla kutsutaan keskitalven aikaa.

Keskitalven aika on siis sananmukaisesti ’risteyksellinen’, ’vaihdoksellinen’ tai ’muutoksellinen’. Komissa veža tarkoittaa nykyisin ennen kaikkea pyhää, esimerkiksi veža aj on ’pyhä isä’ eli ortodoksipappi ja veža va on ’pyhitetty vesi’. Mutta ilmauksessa veža dyr (veža ’aika’, ’keskitalven aika’) se on tietysti ollut käytössä jo kauan ennen kuin ortodoksikirkon mukainen käsitys pyhästä tuli tutuksi.  

Udmurtissa tätä aikaa kutsutaan samoin vožo dyr. Yhteinen merkitys näkyy juuri tässä ikivanhassa yhteisessä ilmaisussa. Mutta toisin kuin komissa sanalla vožo (sama kuin komin veža) ei udmurtissa ole merkitystä ’pyhä’ vaan se tarkoittaa tänä keskitalven aikana ihmisten pariin jalkautuvia henkiä. Udmurtit uskoivat tai voivat uskoa vieläkin, että tänä vaikeana murrosaikana keskitalvella maan alta ja vesistä tulee esiin ihmisten maailmaan kaikenlaisia pahantahtoisia ja saastaisia henkiä. Komeilla uskomus on aivan yhtä vahva, mutta näitä henkiä vain kutsutaan aivan eri sanoilla. Yhtä kaikki, he ovat kanssamme tämän ajan.

Yhteispermiläinen tapa on lähettää nämä henget veža- tai vožo-ajan päätteeksi veteen takaisin. Se tapahtuu menemällä joen jäälle ja tekemällä sinne ristinmuotoinen avanto. Yleisvenäläinen perinne tänä aikana on ortodoksikirkon vaalima juhla kreštšenije, jota vietetään Jeesuksen kasteen muistoksi. Myös siinä hakataan veteen iso ristinmuotoinen avanto, jossa uskovien on kastauduttava. Uskomukset ovat jo kauan sitten liittyneet vahvasti toisiinsa: ihmisen on nimittäin kirkon oppien mukaan avannossa kastautumalla vapauduttava ja puhdistauduttava siitä pahasta, mihin on sotkeutunut, kun on joutunut tänä keskitalven aikana pahojen henkien kanssa tekemisiin.

Keskitalven aika on ymmärretty vaikeaksi ajaksi, jolloin maailma järjestyy uusiksi: Päivä alkaa jälleen pidetä ja yö lyhetä. Tämän vaihdoksen aikana maailma on sekaisin. Ihmisen pitää osallistua tähän kaaokseen, jotta hänkin osana maailmaa järjestyisi taas omalle paikalleen. Siitä kaikki karnevalistiset menot, naamiot ja sukupuolirajat ylittävä pukeutuminen. Tästä johtuu myös se, että tavan tallaajakin ennustaa tänä aikana: on nimittäin otettava hetkestä vaari, kun nämä henget ovat ihmisten parissa. Heiltähän nimittäin se kaikki tieto tulevasta tulee. Samoin näiden henkien kautta on koetettu vaikuttaa alkavan vuoden sato- ja karjaonneen. Tytöt ovat yrittäneet saada selville pääsevätkö tulevana vuonna naimisiin ja minkä nimisen miehen kanssa. Jos joku kuuli ennustusmenojen aikana kellon helinää, se tarkoitti hääkelloja eli häitä tulevana vuonna. Jos joku kuuli jyskytystä, se tarkoitti arkun tekoa eli hautajaisia. Nuoria miehiä eivät kiinnostaneet naima-asiat, vaan he ennustivat metsästysonnea.

Itse asiassa permiläisillä kansoilla on kaksi risteysaikaa, toinen keskitalvella ja toinen keskikesällä. Komissa kesän risteysaika on toinen veža dyr ja udmurtissa invožo eli taivaan risteys. Myös silloin tapahtuu maailmassa täydellinen muutos: päivä alkaa jälleen lyhetä ja yö pidetä. Maa on raskaana tämän ajan loppuun, minkä vuoksi vasta sen jälkeen saa esimerkiksi niittää heinää. Tämän ajan jälkeen maa siis alkaa vähitellen synnyttää satoa. Milloin ja miten maa tulee raskaaksi, selvittäkäämme vaikka ennen juhannusta!

Oikein hyvää tätä vuotta!
 
Ohjelma komilaisista vuodenvaihteen ajan perinteistä dramatisointeineen löytyy YouYubesta haulla: 

Ми танi олам. Олег Уляшев. 12.01.2024
https://www.youtube.com/watch?v=RVJakY0mF4E
 
Esa-Jussi Salminen





sunnuntai 21. tammikuuta 2024

Suomalais-ugrilaiset aiheet hyvin esillä Jyväskylän kirjamessuilla

Jyväskylän Paviljongissa järjestettiin sunnuntaina 26. marraskuuta kirjamessut. Sukukansojen näkökulmasta messujen ohjelmasta erottuivat eritoten inkeriläisyys mutta myös karjalaisuus. Myös muita sukukansoja käsitteleviä kirjoja oli runsaasti esillä.

Tänä vuonna Jyväskylän messujen kirjailijahaastattelut tarjosivat peräti kaksi sukukansoja koskevaa haastattelua. Ensimmäinen haastattelu käsitteli Kentälle jääneet – Kannaksella 1944 kadonneet sotilaat ja heidän etsintänsä -teosta. Toinen sen kirjoittajista on juuriltaan osin inkeriläinen Karjalan valli -etsijäryhmän johtaja Vjatšeslav "Slava" Skokov, joka on ammatiltaan ydinfyysikko ja joka elää Suomessa paossa Venäjän armeijan kutsuntoja. Hänen kanssaan kirjan on kirjoittanut juristi-poliisi Mikko Porvali, joka on myös tiedusteluhistorian tutkija ja jolla on sukujuuria Karjalankannaksella. Valitettavasti tätä haastattelua en ennättänyt kuulemaan, mutta onneksi ehdin toiselle. Sen aiheena oli Anne Reuterin kirja Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa, joka käsittelee venäjänsuomalaisia, erityisesti inkeriläisiä, Stalinin vainoissa.

Skokovin ja Porvalin kirjauutuus

Ennen Reuterin haastattelua ennätin kuitenkin kierrellä messualueella ja pysähtyä juttusille Atrain & Nord -kustantamon pisteelle. Esillä oli ansaitusti yhdistyksemme hallituksen jäsenen Mariann Bernhardtin uusi tietokirja Suomalais-ugrilaiset kielet ja kansat – mitä, missä, milloin, miksi, jota tullaan käsittelemään myös seuraavassa Alkukoti-jäsenlehdessämme. Olipa samalla pöydällä tarjolla myös Alkukodin päätoimittajan Esa-Jussi Salmisen suomentama Murskautuneet tähdet -udmurttinovellikokoelma. Kustantamolla oli esillä myös metsäsuomalaisia käsittelevä teos Elokerta ennen – Vermlannin suomalaismetsissä, jolle on myöhemmin tulossa sisarteos. Muita sukukansakirjoja olivat professori Kari Sallamaan Auringon kirjoittama – Nils-Aslak Valkeapään runous ja Tehty teko on ammuttu nuoli – Saamelainen runoepiikka.  

Atrain & Nordin tarjontaa

Seuraavilla pöydillä silmiin osui Jaan Kaplinskia, Reuterin kirjasensaatio, Viron uudelleen itsenäistymisen kynnyksellä julkaistu Tiit Maden Mu isamaa – Viron toivo ja pelko, Baltian luontomatkailua käsittelevä opus ja ruotsinvirolaisen Maarja Talgren Isäni Leo – Virolainen vapaustaistelija. Muutaman ensimmäisen esittelypöydän jälkeen oli todettava, että suomalais-ugrilaisuus on Jyväskylän kirjamessuilla hyvin esillä! 

 

Virolaisia ja Viroa käsitteleviä teoksia 1/2

Virolaisia ja Viroa käsitteleviä teoksia 2/2

Kello löi kaksi ja Anni Reuterin haastattelu oli alkava ja istumapaikat täynnä. Aivan haastattelun aluksi Reuter kertoi oman sukunsa taustasta. Hänen inkeriläiset esivanhempansa kokivat kahdesti Neuvostoliiton toimeenpanemia vainoja Inkerinmaalla. Ensin heitä vainottiin 1930-luvun alussa sen tähden, että heidät oli leimattu kulakeiksi eli varakkaiksi talonpojiksi, toisin sanoen kommunistisen järjestelmän luokkavihollisiksi. Sellaisia he eivät suinkaan olleet, vaan heidän maatilansa olivat tavanomaisia kooltaan. 1930-luvulla vainot jatkuivat etnisin perustein.

Anni Reuter haastattelussa

Keskustelu Reuterin kirjasta oli kaiken kaikkiaan hyvää. Käsiteltyjä aiheita taustoitettiin niille, joille aihe ei ollut tuttu. Toisaalta juttutuokion aikana suomalaisten vainoja käsiteltiin myös syvällisesti. Vainojen lähtökohdat aseteltiin pöydälle: Neuvostoliitto piti suomalaisia erityisesti Inkerissä silmätikkunaan, koska he olivat vähemmistö ja koska heillä oli läheisen rajan takana itsenäinen isänmaa, jonka alueelta he tai heidän esivanhempansa olivat lähtöisin. Heihin suhtauduttiin siis samoin kuin nyky-Venäjä suhtautuu moniin ulkomaalaisiin tai vähemmistöihinsä, eli heitä pidettiin ulkovaltojen kätyreinä, nykysanoin ulkomaisina agentteina. Inkeriläiset olivat myös aikaisemmin osoittaneet Neuvostoliiton silmissä liikaa omanarvontuntoa vaatiessaan Kirjasalon tasavallalle ja Inkerille autonomiaa tai pohjoisen Inkerin liittämistä Suomeen. Oli myös aika esittää sama kysymys jälleen kerran: miksi Neuvostoliiton hirmutekoja ei ole tutkittu ja tuomittu ja niiden tekijöitä saatettu vastuuseen, kuten Saksassa toisen maailmansodan jälkeen tehtiin?

Keskustelun mielenkiintoisinta mutta myös puistattavinta antia oli inkeriläisten hajauttamisen laajuus. Heitä pakkosiirrettiin kauas Siperiaan, jossa he työskentelivät muun muassa kalastuskolhooseilla. Mutta vuosina 1935–1936 tuhansia inkeriläisiä vietiin väkipakolla töihin myös paahteisille Kazakstanin puuvillapelloille. Osa heistä päätyi jopa Turkmenistaniin saakka. Näillä karuilla Keski-Aasian seuduilla he joutuivat orjan asemaan, ja inkeriläisiä menehtyi näissä oloissa paljon pilaantuneen veden, olemattoman ruoan ja kuuman ilmanalan vuoksi. 

Miksi Neuvostoliitto sitten toimi näin? Reuter kertoi yksiselitteisesti, että kommunismi ei toiminut, eikä marxilais-leninistinen sosialismi kannatellut taloutta. Neuvostoliitostahan piti tulla vajaassa viidessä vuodessa teollistunut maa, mikä tunnetusti ei onnistunut 1930-luvulla. Näin ollen maan johtajat Stalinin määräämänä alkoivat orjuuttaa kansalaisiaan. Tähän joukkoon kuuluivat myös venäjänsuomalaiset.

Neuvostoliitto valmistautui Reuterin mukaan myös talvisotaan, ja siksi Karjalankannakseen rajautunut Inkeri oli tyhjennettävä suomalaisista. He olivat Neuvostoliiton johdon silmissä sisäisiä vihollisia. Puhdistuksia toteutettiin periaatteella, jossa sivullisia uhreja ei vältelty. Pääasia, että puhdistukset olivat käynnissä, kuten johtoporras määräsi. Puhdistuksiin osallistuneille NKVD:n upseereille jaettiin jopa tappomääriä koskevia tappolistoja. Reuterin mukaan maan tapa sisäasiainkansankomissariaatissa NKVD:ssä (eli nykyisen Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n suorassa edeltäjässä) oli, että oli parempi ottaa inkeriläisiä hengiltä mieluusti vaadittua enemmän kuin vaadittua vähemmän. Eräät upseerit saattoivat tappaa jopa yli tuhat ihmistä. Yleisin teloitustapa oli laukaus päähän. NKVD:n ahkeruus johti tietenkin vainoharhaisuuteen. 

Reuterin kirja pohjautuu osittain hänen väitöskirjaansa Inkerinsuomalaisten karkotus, hajaannus ja vastarinta Stalinin ajan Neuvostoliitossa aikalaiskirjeiden ja muistitiedon valossa. Väitöskirja on julkaistu vuonna 2023 Helsingin yliopiston Valtiotieteellisessä tiedekunnassa sosiologian alalta. Reuter on päätynyt tutkimuksissaan siihen, että Stalinin terrorissa tapettiin yli 20 000 venäjänsuomalaista, joista 13 000 oli inkeriläisiä. Kuolansuomalaisia uhrejakin oli tuhansia. Tätä aihetta keskustelussa ei ehditty käsitellä, mutta on arvioitu, että Stalinin vainoissa eniten kärsivät juuri kuolansuomalaiset. Reuterin arvion mukaan jopa 25 000–30 000 venäjänsuomalaista kuoli tavalla tai toisella vainoissa. Tähän lukuun hän on laskenut mukaan myös Inkerinmaalla asuneet inkerikot ja vatjalaiset, jotka ovat omia kansojaan, tosin suomalaisten lähisukukansoja. He muodostavat selvän vähemmistön näissä luvuissa. Joka tapauksessa yli 25 000 henkeä on jopa enemmän kuin talvisodassa kaatuneiden suomalaissotilaiden määrä.

Toisen maailmansodan aikana Suomi evakuoi 63 000 inkeriläistä Suomeen. Heidän mukanaan Suomeen saapui myös inkerikkoja ja vatjalaisia. Evakuoiduista 80 prosenttia oli naisia ja lapsia. Varsinkin suomalaiset heimojärjestöt ajoivat heidän asemaansa. Suomi perusti sodan aikana myös niin sanottuja heimosoturiyksiköitä, joihin koottiin ulkosuomalaisia ja suomensukuisia sotilaita, siis myös inkeriläisiä. Inkeriläisten yksiköitä olivat Heimopataljoona 3, Prikaati Kuussaari sekä Erillinen pataljoona 6. Suomen hävittyä sodan inkeriläiset määrättiin luovutettavaksi Neuvostoliittoon. Niin sanottu punainen Valpo etsi ja palautti eritoten heimosotilaita Neuvostoliittoon, jossa sotilaat saivat ankaria vankileirituomioita.

Messuhaastattelussa nousi esiin itselleni yllättävä seikka, nimittäin inkeriläiset olisivat voineet jäädä Suomeen, jos he olisivat halunneet. Neuvostoliitto toki painosti inkeriläisiä paluuseen ja heille annettiin katteettomia lupauksia. Tuossa vaiheessa Neuvostoliiton pelko, voisiko jopa sanoa, että suomettumisen ensivaihe, oli Suomessa niin vahva, että kaikki suomalaiset eivät kertoneet inkeriläiselle, että he olisivat voineet myös jäädä. Myös inkeriläiset pelkäsivät ja palasivat siksi. Reuter kertoi, että rohkeitakin suomalaisia oli, jotka kertoivat inkeriläisille tilanteen todellisen tolan. Suomeen jäi noin 13 000 inkeriläistä, mutta heistä noin 8 000 poistui Ruotsiin.

Keskustelu alkoi kääntyä Reuterin teoksen taustoihin. Hän kertoi, että kirjan aineistona olleet kirjeet ja päiväkirjat olivat upea, mutta myös järkyttävä kokemus. Niitä lukiessa Reuterille kävi esimerkiksi selväksi, että hänen isovaarinsa ei ollut suinkaan kuollut sydänkohtaukseen Neuvostoliiton leirillä, vaan hänet oli ammuttu, kuten poikansakin. 

Lopuksi puhuttiin vielä 1990-luvun alussa alkaneesta inkeriläisten paluumuutosta. Reuter kertoi, että siitä lähtien venäjänsuomalaisia on muuttanut Suomeen noin 30 000 henkeä. Tässä luvussa ovat inkeriläisten muodostaman enemmistön lisäksi myös niin sanottujen vuoden 1918 punapakolaisten ja 1930-luvun loikkareiden jälkeläisiä sekä Neuvostoliittoon 1930-luvulla muuttaneiden amerikan- ja kanadansuomalaisten jälkeläisiä. Aivan 1990-luvun alussa Suomi otti inkeriläiset vastaan hyvin. Nämä ensimmäiset muuttajat myös osasivat paremmin suomea kuin myöhemmät paluumuuttajat. Suomi ajautui kuitenkin vuoden 1990 lopussa lamaan, joka kesti vuoteen 1994 saakka. Tuolloin paluumuuttajiin suhtautuminen viilentyi, eivätkä monet tuona aikana muuttaneet nuoret osanneet suomea. Kielitaidottomuuteen oli syynä Neuvostoliiton kielipolitiikka, jonka ahdistamana näiden nuorten vanhemmat ja isovanhemmat olivat vaihtaneet kielensä suomesta venäjäksi. Toisaalta nykypäivän Suomessa inkeriläiset ovat virolaisten ohella arvostetuimpien maahanmuuttajaryhmien joukossa.

Haastattelun Reuter päätti sanomalla, että kommunistisista vainoista ja Stalinin vainoista pitäisi puhua paljon enemmän, eritoten siksi, että eri suomalaisryhmiä vainottiin kommunistien masinoimana. Esimerkiksi historian oppikirjoissa pitäisi hänen mielestään aivan suorasanaisesti kirjoittaa, että Neuvostoliitossa karkotettiin yli 100 000 suomalaista. Reuter arveli lopuksi, että ehkä kyse on edelleen eräänlaisesta suomettumisesta. On selvää, että nyky-Venäjälläkään suomalaisten kohtalosta ei puhuta. Haastattelun jälkeen olemme saaneet lukea, että tilanne on pikemminkin päinvastainen. Erikoinen valonpilkahdus nähtiin kuitenkin presidentti Boris Jeltsinin valtakaudella vuonna 1993, kun Venäjällä myönnettiin vainojen olemassaolo.

Suomalaisten muinaisusko 1/2

Suomalaisten muinaisusko 2/2

Mielenkiintoisen haastattelutuokion jälkeen oli vielä viimeisten kierrosten aika. Monet pöydät tarjosivat suoranaisten sukukansa-aihelmien lisäksi myös suomalaisten muinaisuskoa, shamanismia ja mytologiaa käsitteleviä klassikkoteoksia, joista ei oikein voi puhua mainitsematta karjalaisia ja virolaisiakaan. Osuipa silmiin Reuterin haastattelun kanssa varsin hyvin yhteen sopiva Anne Applebaumin tiiliskivimäinen klassikko Gulag – Vankileirien saariston historia, jonka Siltala julkaisi vihdoin suomeksi vuonna 2022.

Siltala julkaisi Applebaumin klassikon vuonna 2022
 
Matkalla Kalliola La Land Oy:n pisteelle silmiini osui vielä Karjalaa käsitteleviä teoksia sekä päätoimittaja Salmisen Sankarimatkailijan Marinmaa ja Udmurtia

Karjala-kirjoja

Alkukodin päätoimittajan Marinmaa ja Udmurtia -teos

Kalliola La Land Oy:n pisteeltä yhytinkin Meidy on olemas – Karjalazet nuoret Suomes -valokuvateoksen pääarkkitehdin Anne Kalliolan, joka on itsekin karjalainen ja jonka juuret ulottuvat Hyrsylän mutkaan. Teos on kirjoitettu suomeksi ja livvinkarjalaksi. Kirja kertoo erilaisin henkilökuvin, millaista on elää karjalaisena nuorena nyky-Suomessa. Kalliolan kirjan tekstit on kääntänyt livvinkarjalaksi Aleksi Ruuskanen karjalankielen elvytyshankkeen tuella ja sen on kustantanut Karjalan Sivistysseura.

Meidy on olemas – Karjalazet nuoret Suomes -valokuvateos

Antoisan juttuhetken jälkeen oli lähdön aika, ja vielä ulko-uksille astellessani silmiini osui saamen lippu ja Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen tutkimuksen dosentin ja Lapin yliopiston tutkijatohtorin Johanna Pentikäisen Joutsenen laulu -esikoisromaani muutaman kuukauden takaa. Se kertoo, miten Kuusamon ensimmäinen nimismies Sigfrid Granroth kirjoitti vuonna 1741 Ruotsin kuningas Fredrikille kirjeen omien tilakauppojensa puolustukseksi. Granrothin kirjeestä alkoi kehitys, jonka seurauksena saamelaiset menettivät maaoikeutensa silloiselle Ruotsin valtiolle ja suomalaisille asuttajille. 

Johanna Pentikäisen Joutsenen laulu -esikoisromaani

Reilun tunnin vierailu Jyväskylän kirjamessuille marraskuisena sunnuntai-iltapäivänä osoitti, että suomalais-ugrilaisia aiheita on ympärillämme entistä enemmän, myös kirjallisuuden saralla. Toki esimerkiksi Karjalaa käsittelevää kirjallisuutta on vanhastaan julkaistu, mutta kuten Meidy on olemas – Karjalazet nuoret Suomes -kirja osoittaa, uusia näkökulmiakin sukukansakirjallisuuteen löydetään. On ollut myös ilo nähdä, miten muutaman viime vuoden aikana Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut monia (itämeren)suomalaisten kansanperinnettä ja muinaisuskoa käsitteleviä tietokirjallisuuden klassikoita uudelleen. Samalla voi todeta, että ne ja monet muut messujen sukukansakirjat olivat myös parhailla paikoilla esillä. 

Aleksi Palokangas, Jyväskylä
Puheenjohtaja
Sukukansojen ystävät ry