Helsingin yliopistossa juhlittiin viron kielen ja kulttuurin satavuotiasta historiaa

Helsingin yliopiston Metsätalossa pidettiin perjantaina 17. marraskuuta juhlaseminaari Sata vuotta Suomen ja Viron välillä – Sada aastat Soome ja Eesti vahel, joka juhlisti Helsingin yliopiston satavuotiasta viron kielen lehtoraattia. 

Tilaisuuden avasi kello 12 Helsingin yliopiston itämerensuomalaisten kielten professori Riho Grünthal. Hänen isoisänsä, Virossa Muhun saarella syntynyt, Villem Grünthal olikin ensimmäinen Helsingin yliopistossa Viron lehtoraattia hoitanut henkilö. Riho Grünthal toivotti vieraat tervetulleeksi, eritoten Viron parlamentin puhemiehen Lauri Hussarin sekä Suomen eduskunnan puhemiehen Jussi Halla-ahon. 

Itämerensuomalaisten kielten professori Riho Grünthal avasi seminaarin

Ensimmäisenä puheenvuoron saikin Hussar. Hän totesi ennen seminaaria keskustelleensa Helsingin yliopiston virolaisen lehtorin Annekatrin Kaivapalun kanssa, että suomalaisten ja virolaisten pitäisi rohkeammin yrittää viestiä toisilleen reseptiivisen monikielisyyden keinoin eli niin, että virolaiset puhuvat suomalaisille viroa ja suomalaiset virolaisille suomea puhettaan mukauttaen. Eräitä keinoja tähän ovat puheen hidastaminen, yhteisen vanhojen sanojen käyttö ja arkinen kielen vertailu. Hussar painotti, että tällaista kulttuuria olisi syytä edistää.

Viron parlamentin puhemies Lauri Hussar puheenvuorossa.

Samaan viittasi myös puhemies Halla-aho, joka piti puheensa osin viron kielellä. Hän puhui mielenkiintoisesti Suomen ja Viron yhteisestä historiasta ja kertoi, että vuonna 1990 eduskuntaan perustettiin Viro-ystävyysseura, jossa oli jäseniä kaikista silloisista eduskuntapuolueista. Hän vertaili myös maittemme parlamentteja todeten, että niiden puhemiesjärjestelmä on samanlainen, mikä poikkeaa selvästi muista maista. Hän kertoi, että eduskunnan ja riigikogun keskinäiset vierailut ovat erittäin yleisiä. Lopuksi puhemies toivotti eduskunnan puolesta hyvää seminaaria kaikille kuulijoille. 

Ennen ensimmäistä varsinaista esitelmää puheenvuoron piti yliopiston dekaani Pirjo Hiidenmaa. Hän kehui Viron koulujärjestelmää todeten, että muun muassa kansainvälisen PISA-hankkeen tuloksissa Viro on ohittanut Suomen ollen maailman kärkeä, minkä lisäksi Viro on tuloksissa – ei vain paras Euroopan maa, vaan – paras länsimaa.

Ensimmäisen esitelmän piti Helsingin yliopiston historian professori Henrik Meinander aiheenaan Suomi, Viro ja Helsingin yliopisto 1920-luvulla. Hän kuvaili mielenkiintoisesti maittemme välisiä eroja kehityksessä. Esimerkiksi Tallinna oli vielä 1800-luvun alussa selvästi Helsinkiä suurempi kaupunki. Vertailu paljasti myös, että molempien maiden eliitit olivat vieraskielisiä, Suomessa ruotsinkielisiä ja Virossa saksankielisiä. Eroina maiden välillä oli, että Suomessa ruotsin- ja suomenkieliset johtivat yhdessä kansallisromanttisia virtauksia ja itsenäisyyteen tähdännyttä kansallisuusaatetta. Sen sijaan Virossa baltiansaksalaiset eivät olleet näissä kulttuurillisissa ja poliittisissa kehityksissä yhtä voimakkaasti mukana kuin virolaiset. Professori Meinander päätti esitelmänsä toteamalla, että heimoaate ei ole sotaisa tai väkivaltainen aate, vaan samanlainen aate, joka yhdistää Pohjoismaitakin.

Professori Meinander käsitteli viron lehtoraatin historiaa monelta eri kannalta.

Professori Meinanderin puheenvuoroa seurasi paneelikeskustelu, joka kantoi otsikkoa Neuvosto-aika ja viron opettaminen Suomessa. Puhetta johti professori Grünthal osuvilla kysymyksillään, ja varsinaisina keskustelijoina olivat Tarton yliopiston professori emerita Reet Kasik, dosentti Sirje Olesk sekä Suomen Tallinnan-suurlähetystön suurlähettiläs Vesa Vasara, joka piti yleisön mielenkiintoa yllä viljellen kosolti anekdootteja ja kaskuja. Keskustelu oli kaiken kaikkiaan erittäin polveilevaa ja monikulttuurinen itämerensuomalaisessa kontekstissa: esimerkiksi suurlähettiläs Vasara sekoitti avauspuheenvuorossaan luontevasti suomea ja viroa ja dosentti Olesk kertoi, että hän on äitinsä puolelta inkeriläinen, vaikka heillä kotikielenä lapsuudenkodissa olikin viro.

Tarton yliopiston professori emerita Reet Kasik, dosentti Sirje Olesk ja Suomen Tallinnan-suurlähetystön suurlähettiläs Vesa Vasara paneelikeskustelussa.

Tässä vaiheessa Sukukansojen ystävien puheenjohtajisto teki vuoron vaihdon tilaisuuden seuraamisen osalta. Monia mielenkiintoisia puhujia jäi kuulematta, mutta onneksemme pystyimme olemaan paikalla taas seminaarin loppupuolella. Se päätettiin paneelikeskusteluun Tulevaisuuspaneeli: mihin menet Viro-opetus?, jossa mukana olivat filosofian tohtori Hanna-Ilona Härmävaara, Päivi Kuusela, Riku Kuusijärvi, Kristiina Ojala. Härmävaara onkin väitöskirjassaan tutkinut suomen ja viron keskinäistä ymmärrettävyyttä, jonka parlamenttien puhemiehet nostivat esiin tilaisuuden alkusanoissa.

Paneelikeskustelun vetäjä ja osallistujat

Opiskelijat olivat eri alojen opiskelijoita, jotka olivat opiskelleet viroa eri vaiheissa opintojaan. Keskustelua veti tohtori Härmävaara, joka on nykyään päätoimittaja pääasiassa viroa ja suomea vertailevassa Lähivõrdlusi – Lähivertailuja -tiedelehdessä. Paneelikeskustelun esimmäinen kysymys koski sitä, miten keskustelijat olivat päätyneet viron kielen opintojen pariin. Kuusijärvi kertoi päätyneensä opintoihin osakunnan yhteistyösopimuksen kautta. Kuusala puolestaan aloitti opintonsa 1990-luvun lopulla Vennaskond-yhtyeeseen tutustuttuaan. Näin hän aloitti viron kurssit ja meni lopulta Viroon harjoitteluun.

Seuraavaksi paneelissa nostettiin esiin, että keitä viron kursseilla käy. Kristiina Ojala kertoi, että hän aloitti samaan aikaan viron opintonsa suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijoiden kanssa, joita oli paljon viron kurssilla. Keskustelussa tuli myös esiin, että viron kulttuurin kursseilla on opiskelijoita, jotka eivät kuitenkaan ole opiskelleet viron kieltä. Viron jatkokursseilla on myös opiskelijoita eri aloilta. Hanna-Ilona kertoi, että viron opetusta on ajettu alas Tampereen yliopistossa, vaikka siellä on toivottu, että viron kursseja olisi sitä vastoin enemmän.

Mieleenpainuvinta viron kursseilla oli panelistien mukaan ollut se, kuinka kielikursseilla otetaan opiskelijoiden taitotaso hyvin huomioon. Kursseilla myös teoria on korkealla tasolla, mutta silti opiskelijat pääsevät käyttämään kieltä nopeasti. Kristiina Ojala kertoikin ottaneensa nopeasti osaa keskustelukurssille. Siellä ilmapiiri oli hyvä ja kielitaito kehittyi nopeasti, vaikka luennoilla oltiinkin niin sanotusti oman mukavuusalueen ulkopuolella.

Panelisteista Päivi Kuusela kertoi kuinka Viron kulttuuri ja yhteiskunta -kurssi oli hyvin yllättävä siinä mielessä, että se tarjosi niin paljon mitä hän ei ennen ollut tiennytkään. Keskustelussa nousi myös esiin, että virolaiset ovat yhä melko näkymätön vähemmistö Suomessa. Riku Kuusijärvi kertoi, että kurssilla selkeni kuinka virolaisten sopeutuminen Suomeen ei ole niin itsestään selvää kuin kuvittelisi. Moni kun ajattelee vain työskentelevänsä hetken Suomessa palatakseen sitten Viroon. Kristiina nosti esiin Viron sisäisten kielipoliittisten jännitteiden olleen uusi ja yllättävä tieto kurssilla, erityisesti võron ja seton osalta.

Panelistit pohtivat myös, miten opetusta voisi kehittää. Riku Kuusijärvi totesi, että opiskelijoita kursseilla on kyllä paljon, mutta hän tahtoisi enemmän tarjolle erikoiskursseja, jotka ovat usein nyt kirjatenttejä. Päivi Kuusela kertoi, että nyt on käynnissä pienimuotoinen viron kielen innostus, sillä kurssit ovat täynnä. Kristiina Ojala on havainnut, että kiinnostusta viron kursseilla on, mikä tarkoittaa sitä, että oppiaineelle on oltava riittävästi erilaisia voimavaroja, erityisesti lähiopetuksessa pysymiseksi. Kuusela kertoi havainneensa, että vierailevan professorin aikana yliopistolla oli tarjolla enemmän erikoiskursseja. Hän mietti, että voisiko esimerkiksi virolaisten yliopistojen kanssa järjestää yhdessä elokuva- tai kirjallisuuskursseja. Hän esitti ajatuksen, että jos kurssit olisivat englanniksi, se saattaisi lisätä osallistujia. Kuusela ei kuitenkaan pitänyt englanniksi opettamista parhaana mahdollisena vaihtoehtona.

Tulevaisuuden yhteistyön osalta Riku Kuusijärvi kertoi, että osakunnilla on vireät suhteet Viroon ja että he voisivat enemmänkin järjestää jotain alkeistason viron opetusta, josta olisi helpompi siirtyä varsinaisille kursseille. Hän totesi, että erilaisia verkostoja voisi myös hyödyntää paremmin. Lisäksi erilaisten järjestöjen suuntaan voisi olla enemmän yhteyksiä, esimerkiksi voisi järjestää yhteisiä tapahtumia tai luoda mahdollisuuksia kielen harjoitteluun. Kristiina Ojala paalutti, että opiskelijoiden oma toimeliaisuus on myös ensiarvoisen tärkeää. Koronaviruspandemian jälkeen on syntynyt tilanne, jossa eri toimijat eivät tunne toisiaan tarpeeksi hyvin. Hän jatkoi, että matalan kynnyksen toimintaa pitäisi olla.

Lopuksi panelistit kertoivat, mitä on syytä vastata heille, jotka ihmettelevät miksi viroa kannattaa opiskella. Onhan se suomeakin pienempi kieli? Kristiina Ojala totesi, että hän itse ajattelee itse tarvitsevansa viron kielitaitoa. Päivi Kuusela totesi, että kliseet ovat usein totta: sukukielen opintojen kautta ymmärtää omaakin kieltään paremmin. Esimerkiksi hän nosti suomen possessiivisuffiksin eli omistusliitteen, jota hän osaa nyt arvostaa suomessa eri tavalla kuin ennen. Hänen omien opinnäytteidensä aiheet ovat myös löytyneet viron opintojen kautta. Riku Kuusijärvi kertoi lopuksi, että aikoo jatkaa suomalais-ugrilaisten kielten opintoja Virossa tai Suomessa. Hän tuntee myös ihmisiä, jotka on saaneet töitä viron taitojensa ansiosta.

Kaiken kaikkiaan voisi todeta, että satavuotista viron lehtoraattia Helsingin yliopistossa juhlistanut seminaari oli monipuolinen, kiinnostava, korkeasta tieteellisestä tasostaan huolimatta kansantajuinen, merkittävyyteensä nähden juhlava sekä arvovaltainen. Sukukansojen ystävien puheenjohtajisto sekä hallitus onnittelee lehtoraattia tästä merkkipaalusta ja toivottaa lehtoraatille pitkää ikää ja terveitä ja vahvoja elinvuosia.

Aleksi Palokangas        Niko Partanen
Puheenjohtaja               Varapuheenjohtaja

Jyväskylän karjalainen iltapäivä

30. lokakuuta 2023 Jyväskylässä oli mielenkiintoinen tapahtuma, kun Karjalan Liitto ry ja sen Keski-Suomen piirin jaosto järjestivät paikallisessa Sepänkeskuksessa kaikille avoimen karjalaisen iltapäivän. Ohjelmassa oli paneelikeskustelu, jossa keskusteltiin muun muassa siitä mitä karjalaisuus on nykypäivänä ja miten se säilytetään. Aiheena oli myös vastajulkaistu Karjalan Liiton toiminnasta kertova historiateos, jonka on kirjoittanut tutkijatohtori Katja Tikka, ja hän oli myös yksi panelisteista. Muina panelisteina toimivat Keskisuomalaisen toimittaja Pauliina Ylitalo, kirjailija ja oikeustieteen maisteri Mikko Porvali sekä rehtori emeritus ja Karjalan Liiton Keski-Suomen piirin varapuheenjohtaja Taimo Tokkari. Paneelikeskustelua veti Liiton puheenjohtaja Martti Talja. Paikalla kuuntelemassa oli Sukukansojen ystävien sihteeri Iivo Kalijärvi.

Yleisöä oli runsaasti paikalla. Kuva: Iivo Kalijärvi

Osallistujia oli tapahtumassa salin täydeltä, ja allekirjoittaneen olikin hieman vaikea löytää hyvää paikkaa istua. Lähes kaikki osallistujat olivat paikallisia Karjalan evakkojen jälkeläisiä, eli kuulijoiden keski-ikä oli melko korkea. Paneelikeskustelussa puhuttiinkin karjalaisuuden merkityksestä eri sukupolville ja siitä, kuinka esimerkiksi itse Karjalan Liiton toimintaa voitaisiin siirtää nuoremmalle sukupolvelle.  

Keskustelussa puhuttiin paljon historiasta, mikä on aihe huomioon ottaen tietenkin hyvin luonnollista ja odotettavaa. Keskusteltiin Karjalan evakkojen kohtaloista ja muun muassa niistä ongelmista, mitä heidän asuttamisessaan oli – ilmeisesti Kannakselta olevat karjalaiset saivat tilusten jaossa yleensä paremmat maanviljelysalueet kuin vaikkapa Laatokan pohjoispuolelta olevat evakot, mitä en ollut ennen tiennytkään. Sellaisesta ammatista, jonka pystyi ottamaan mukaansa, oli evakkoon lähtijälle valtavasti hyötyä, kuten vaikkapa haitarinsoittajan ammattista. Evakkohistorian lisäksi puhuttiin esimerkiksi Pietarin kaupungin merkityksestä karjalaisten elintasolle (siis Venäjän keisarikunnan aikaan) sekä Pähkinäsaaren rauhan merkityksestä Karjalan kansan kohtaloihin, minkä solmimisesta onkin tänä vuonna kulunut 700 vuotta.  

Jyväskylähän taas on merkittävä kaupunki senkin ansiosta, että tänne perustettiin Suomen ensimmäinen opettajaseminaari vuonna 1863 suomenkielisen sivistyksen tarpeisiin. Paneelikeskustelussa huomioitiin myös, että Karjalassa sijaitsevaan Sortavalaanhan perustettiin samanlainen opettajaseminaari 1880-luvulla, ja se toimi aina vuoteen 1944 asti. Jyväskylä ja Karjala linkittyvät siis tälläkin tavoin.

Paneelikeskustelu kesti noin puolitoista tuntia, minkä jälkeen oli luonnollisesti kahvitarjoilu. Myyntipöydällä oli saatavissa erilaisia käsitöitä ja Karjala-lehti. Keskustelu oli mielenkiintoinen ja opetti allekirjoittaneelle uusia asioita. Mieleeni jäi myös se, että Liiton puheenjohtaja Taljan mukaan järjestöön liittyy vuosittain noin tuhat ihmistä, mutta poistuma on suurempi. Kuitenkin todettiin, että muilla Suomen heimoilla, kuten hämäläisillä tai pohjalaisilla, ei kuitenkaan ole omaa Karjalan Liittoaan: yhdistystä, joka pitäisi heimolaisten kulttuuriperintöä yllä yhtä ponnekkaasti kuin tämä yhdistys tekee. Karjalan Liiton yli 80 vuotta jatkunut tie karjalaisten identiteetin säilyttämiseksi onkin ihailtava ja kunnioitettava polku.

Iivo Kalijärvi
Sihteeri
Sukukansojen ystävät ry

Loviisan rauhanfoorumi ruoti sodan vaikutusta sukukansoihin

Loviisan rauhanfoorumi on legendaarinen tapahtuma, jota on järjestetty jo vuodesta 1987 alkaen. Vuodesta 2007 Suomen Kristillinen Rauhanliike on vastannut rauhanfoorumin järjestämisestä. Perinteisesti ohjelmaa on kuulunut muun muassa rauhanmarssi, seminaari ja kirkkokonsertti.

Loviisan rauhanfoorumin seminaari veti palvelutalo Esplanadin salin täyteen sukukansojen rauhasta kiinnostuneita. Kuva: Veli-Matti Hynninen

Annastiina Kallius ja kirjoittaja. Annastiina Kallius kuvasi Euroopan unionin suomalais-ugrilaisen rintaman repeämää, johon on syynä Unkari. Kuva: Veli-Matti Hynninen

Viime vuonna rauhanfoorumissa oli luonnollisesti Ukraina-seminaari. Tänä vuonna seminaarin aihe oli Venäjän Ukraina-sodan vaikutukset suomensukuisten kansojen elämään, ja Itä-Uudenmaan Paasikivi-Seura vastasi seminaarin järjestämisestä. Seminaarin näyttämönä toimi palvelutalo Esplanadin sali. Sen puheenjohtajalla kirkkoherra Veli-Matti Hynnisellä on Radio Deissä ohjelma Veli-Matin juttusilla, jossa hänellä on vieraina hyvin monenlaisia aloja edustavia haastateltavia. Tämän vuoden alkupuolella ohjelman erään jakson äänityksen jälkeen tulikin Hynnisellä ja minulla puheeksi myös Loviisan rauhanfoorumi, jonne Hynninen sitten kutsuikin minut jatkamaan seminaarissa keskustelua siitä, miten Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa vaikuttaa sukukansoihimme. 

Kirjoittaja esitteli marien ja udmurttien sotaa edeltävää tilannetta kuvaavaa kirjaansa Sankarimatkailijan Marinmaa ja Udmurtia. Kuva: Veli-Matti Hynninen

Seminaarin aihetta eli sukukansojen muuttunutta tilannetta sodan kourissa on ehditty jo käsitellä Alkukodin tämän vuoden numerossa. Kuva: Veli-Matti Hynninen

Seminaarin vetäjänä toimi René Nyberg, ja keskustelemassa olivat Eikka Kosonen, Tiit Salumäe, Martti Korhonen, Annastiina Kallius, Ilari Rantakari, Kirsikka Moring, Jukka Mallinen ja Esa-Jussi Salminen. Jokaisella oli oma näkökulmansa seminaarin aiheeseen. Eikka Kosonen kuvasi havainnollisesti nykytilannetta edeltävää historiallista kehitystä, johon hänellä on Euroopan virkamiestehtävien kautta oiva näkökulma. Annastiina Kallius valotti Unkarin erityistä asemaa ja sooloilua Ukrainan sodan suhteen. Hän on tänä vuonna väitellyt Unkarin illiberaalista hallinnosta. Kirsikka Moringilla ja Jukka Mallisella oli omakohtaisia kulttuurillisia näkökulmia sukukansojen nykytilanteeseen. Yleisö oli kiinnostunutta, ja erityisen paljon annettiin puheenvuoroja meille, joilla on veres kosketus sukukansoihin. Puhuttiin avustustoiminnan loppumisesta, yhteydenpidon mahdollisuuksista, Venäjän valtiollisen propagandan uppoamisesta sukukansojen mieliin sekä sukukansojen edustajien tuhoutumisesta Ukrainan sodassa. Eri kansojen nimikkojoukkojen perustaminen oli toisaalta näytös, mutta tosiasia on, että vähemmistökansoista suhteellisesti useampi joutuu Ukrainaan sotimaan kuin valtaväestöstä.

Kirjoittaja Veli-Matti Hynnisen vieraana Radio Deissä. Kuva: Veli-Matti Hynninen

Sukukansojen ystävät on jatkossakin hyvin kiinnostunut osallistumaan vastaaviin tapahtumiin uusien tahojen kanssa. Seminaarin jälkeen oli vuorossa Eeva-Maija Haukisen lausuntaa sekä siioninvirsiseurat Loviisan kirkossa. Uneliaaseen pikkukaupunkiin oli kuljetus Kallion kirkolta ja illalla takaisin samaan paikkaan.

Rauhanfoorumin perinteinen tapahtuma alkamassa Loviisan kirkossa. Kuva: Esa-Jussi Salminen

Jyväskylässä nähtiin loistokas sukukansojen kansallis- ja kansapukujen kirjo

Lauantaina 23. syyskuuta Sukukansojen ystävät järjesti Suomen kansallispukukeskuksen kanssa kansallispukujen juhlapäivän Suomen käsityön museossa. Tapahtuma on monivuotinen, mutta tällä kertaa olimme järjestelyissä mukana ensi kertaa. Valmistelut olivat sujuneet erinomaisessa yhteisymmärryksessä ja hengessä. Mukaan saimme myös monia yhteistyökumppaneita.

 

Osallistujia oli liikkeellä upeissa kansallispuvuissa. Kuva: © Ronja Ada Photography

 

Alkukeväästä lähtien jatkuneet valmistelut saivat huipennuksensa kello 11 tapahtuman avatessaan ovensa yleisölle Jyväskylän ydinkeskustassa. Paikalla oli useita näytteilleasettajia kansallispukurintamalta sekä luonnollisestikin Sukukansojen ystävien myyntipöytä, jonka vieressä hallituksemme jäsen Marija Launonen esitteli upeita hantilaisia käsitöitään.

 

Marija Launonen esitteli hantien käsitöitä.  Kuva: © Ronja Ada Photography

 

Tapahtuman varsinainen ohjelma alkoi kello 12 museon täpötäydessä luentosalissa, kun kansallispukukonsultti Taina Kangas kutsui Sukukansojen ystävien puheenjohtajan Aleksi Palokankaan avaamaan tilaisuuden. Tilaisuutta seurasi myös useita kymmeniä silmäpareja suoran verkkolähetyksen kautta YouTubessa. Allekirjoittanut pyrki puheenvuorossaan tiivistämään, mistä sukukansoissa ja suomalais-ugrilaisessa liikkeessä on kyse. Sen lisäksi esittelynsä sai toki Sukukansojen ystävät -yhdistyskin. 

 

Marija Launonen kertoo hantien pukuperinteestä. Kuva: © Ronja Ada Photography

Välittömästi tuon jälkeen siirryttiin sukukansojen pukuperinteen pariin. Ensimmäisenä esiintyi Marija Launonen kertoen hantien pukuperinteestä sekä pukimista, koristautumisesta, käsityötekniikoista ja kampauksistakin. Sitten vuoronsa sai Maritta Stoor-Lehtonen Sis-Suoma Sámisearvi Bárbmu rs. − Sisä-Suomen Saamelaisyhdistys Bárbmu ry:stä. Stoor-Lehtonen paneutui esitelmässään Enontekiön saamenpukuihin ja -koruihin. Ensimmäisen luento-osuuden päätti Taina Kangas kertomassa Karjalankannaksen ja sen lähialueiden kansallispuvuista painottaen esitelmänsä Jääsken, Käkisalmen, Äyräpään ja Rannan kihlakuntien alueille. Kuulimme myös mielenkiintoisia esimerkkejä kansallispuvuista Suomenlahden ulkosaarilta, jotka nekin menetettiin Neuvostoliitolle toisessa maailmansodassa.

 

Maritta Stoor-Lehtonen esittelee Enontekiön saamenpukua. Kuva: © Ronja Ada Photography

 

Näiden esitelmien jälkeen oli vuorossa tunnin verran vapaata seurustelua sekä myyntitorin antimiin tutustumista. Myös Sukukansojen ystävien pöytä herätti kiinnostusta. Vaikka väkeä oli aikaisempiin vuosiin nähden hieman tavallista vähemmän liikkeellä, saimme tapahtuman aikana kuusi uutta jäsentä yhdistykseen, heille kaikille vielä yhteisesti tervetuloa!

 

Yleisö seurasi ohjelmaa kiinnostuneena. Takana keskellä allekirjoittanut. Kuva: © Ronja Ada Photography

 

Tauon jälkeen seuraavan luentosarjan avasi Pirkanmaan Tuglas-Seuran puheenjohtaja Regina Blom. Hän esitteli Viroon kuuluvan Muhun saaren kulttuuria ja eritoten sen kansallispukua. Muhu siis sijaitsee Saarenmaan ja Viron mantereen välissä. Muhu on Viron kolmanneksi suurin saari Saarenmaan ja Hiidenmaan jälkeen. Blomin jälkeen vuorossa oli suomalais-ugrilaisen kansatieteen dosentti Ildikó Lehtinen, joka valisti yleisöä ensin keskisen Venäjän marien kansanpuvuista jatkaen sitten unkarilaisiin kansanpukuihin. 

 

Ildikó Lehtinen kertoi marien ja unkarilaisten kansanpuvuista. Kuva: © Ronja Ada Photography

 

Näin järjestävän tahon näkökulmasta päivä tuntui etenevän jatkuvasti huipennuksesta seuraavaan. Ohjelman päätti nimittäin kansallispukunäytös, jossa olivat mukana kaikki edellä mainitut puvut marilaisia ja unkarilaisia pukuja lukuun ottamatta. Lisäksi mukana olivat muun muassa Tuuterin kansallispuku Inkeristä, Tuutarin seurakunnan alueelta; Raja-Karjalan kansallispukuja, molemmat sininen että punainen; ja Laatokan Karjalan upea puku. Kiitos niistä vielä yhteistyökumppanillemme Mari Varoselle!

 

Kiitos kaikille osallistujille! Kuva: © Ronja Ada Photography

 

Tapahtuman lopuksi koettiin upea hetki monen kuun työn jälkeen, kun sukukansat monine huikeine pukuineen astuivat näytöksen päätteeksi estradille salamavalojen välkkeeseen. Tämä oli todella väkevä avaus tulevalle lokakuun sukukansakuukaudelle. Kiitos Suomen kansallispukukeskus, Suomen käsityön museo, Mari Varonen, kaikki kansallispukumallit, esitelmöijät ja yhteistyöyhdistykset!

Aleksi Palokangas
Puheenjohtaja
Sukukansojen ystävät ry

Unkarissa pohdittiin suomalais-ugrilaisten kirjallisuuskongressien tulevaisuutta

Suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien liiton AFUL:in (Association of Finno-Ugric Literature / Ассоцияция Финно-Угорских Литератур)  puheenjohtaja, unkarilainen kielitieteilijä ja kääntäjä   János Pusztay kutsui Unkarin Badacsonyiin koolle Unkarin, Viron ja Suomen edustajat kolmikantaneuvotteluihin liiton tulevaisuudesta.  Vuoden 2019 jälkeen ei ole voitu järjestää suomalais-ugrilaisia kirjallisuuskongresseja, ensin syinä olivat muun muassa Venäjän häirintä ja koronaviruspandemia. Nyt kongressien järjestäminen on täysin mahdotonta Venäjän käymän hyökkäyssodan vuoksi. 

Tapaamisessa Balatonin rannalla 14.−17.9.2023 oli Suomea edustamassa M. A. Castrénin seuran kokoama delegaatio, johon kuuluivat seuran toiminnanjohtaja Marja Lappalainen, kirjailija Olli Heikkonen, suomentaja-kriitikko Jukka Mallinen sekä allekirjoittanut. Viroa edustivat Arvo Valton ja Ülle Kauksi. Unkaria edustivat János Pusztay ja András Bereczki. 

Unkarin edustajat ehdottelivat mahdollisuuksia järjestää kirjallisuuskongresseja jotenkin puolivirallisesta, kenties yhdessä suomalais-ugrilaisten maailmankongressien kanssa. Muut eivät nähneet tällaista mahdolliseksi, koska niin kauan kuin sota on käynnissä ja sanktiot ovat voimassa M. A. Castrénin seuran sekä maailmankongresseja järjestävän suomalais-ugrilaisten kansojen konsultaatiokomitean yhteistyö Venäjän kanssa on keskeytyksissä.

Neuvottelut.

Arvo Valton korosti ruohonjuuritason työskentelyn mahdollisuutta tässäkin tilanteessa. Häneltä itseltään on tänä ja viime vuonna ilmestynyt komilaisten runoilijoiden suomennoskokoelmia yhteistyössä komilaisten runoilijoiden kanssa. Lisäksi hän muistutti, että suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien liitto ei ole koskaan saanut osakseen sellaisia vihamielisiä hyökkäyksiä kuin suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressit, joita vastaan AFUN (Venäjään suomalais-ugrilaisten kansojen liitto) kirjoitti avoimen julistuksen ja kehotuksen boikottiin keväällä 2021. Kirjallisuuskongressit ja suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien liitto ovat aina pystyneet hedelmällisempään ja käytännöllisempään yhteistyöhön kuin konsultaatiokomitea ja suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressit.

Loppukesän Balaton tarjosi täydelliset puitteet neuvotteluille.

Kesän viimeiset kuumat päivät sujuivat leppoisasti surkeasta tilanteesta huolimatta. Kahden ja puolen päivän neuvotteluilla oli väljä aikataulu: aamupäivän ja iltapäivän kokoontumisen välillä oli lounas paikallisine valkoviineineen ja pitkä siesta, jolloin saattoi käydä uimassa Balatonin lämpimässä vedessä. Ohjelmassa oli Venäjän edustajien kanssa tehtävän yhteistyön jatkamismahdollisuuksien pohtimisen lisäksi myös konkreettinen tehtävä: miettiä yhdessä millaisen viestin haluamme lähettää venäjäläisille kollegoille Hanty-Mansijskissa 20.−22.9. järjestettyyn Venäjän sisäiseen suomalais-ugrilaiseen kirjallisuuskongressiin, johon János Pusztay oli kutsuttu liiton puheenjohtajan ominaisuudessa esiintymään etänä. Esityksessään Pusztay ilmaisi huolensa Venäjän eri tavoin ilmaisemasta pyrkimyksestä eristää omat suomalais-ugrilaiset kansansa läntisistä suomalais-ugrilaisista kansoista ja kehotti Hanty-Mansijskin kongressin osanottajia miettimään, miten mahdollisuuksien jälleen auetessa päästäisiin jatkamaan normaalia yhteistyötä.

Unkarissa hyvä ruoka ja juoma kuuluvat aina asiaan.

Suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien liitto on perustettu vuonna 1993 ja sen ensimmäinen puheenjohtaja tai presidentti oli unkarilainen kirjallisuudentutkija Péter Domokos. Hänen jälkeensä liittoa luotsasi pitkään virolainen kirjailija ja suomalais-ugrilaisen kirjallisuuden ahkera virontaja Arvo Valton (1996−2010), jonka jälkeen vetovuorossa oli Oulun yliopiston kirjallisuuden professori, suomentaja ja etnofuturistisen kirjallisuussuuntauksen tutkija Kari Sallamaa (2010−2013). Nykyinen puheenjohtaja János Pusztay otti puheenjohtajan tehtävän vastaan Sallamaan jälkeen. Badacsonyssa hän ilmaisi toiveensa, että liitolle valittaisiin uusi puheenjohtaja. Periaatteessa tämä on kuitenkin mahdollista vasta seuraavassa suomalais-ugrilaisessa kirjallisuuskongressissa. Toivoa sopii, että sellaisen vielä joskus näemme.

János Pusztay oli juuri saanut merkittävän unkarilaisen kunniamerkin. Sitä piti juhlia.

Sitä odotellessa sovimme, että edistämme yhteistyössä virolaisten, unkarilaisten ja suomalaisten tahojen kanssa suomalais-ugrilaisen kirjallisuuden käännöshankkeita esimerkiksi EU-tasolla. Ehkä meidän pitäisi myös järjestää kaikkien suomalais-ugrilaisten yhteisiä kongresseja odotellessa keskenämme läntisiä suomalais-ugrilaisia kirjallisuuskongresseja?

Esa-Jussi Salminen

Hallitus esittäytyy: Felix Mäkelä

 Tällä kertaa esittelyvuorossa on keväällä 2023 hallituksessamme aloittanut Felix Mäkelä.

Felix Mäkelä

1. Miten kiinnostuit suomalais-ugrilaista kielistä?

Lukiossa olin opiskellut lähinnä kieliä, pakollisten lisäksi venäjää ja espanjaa. Tiesin, ettei kiinnostusta riittäisi tutkintoon asti, joten rupesin mielekkään elämänkatsomustiedon tehtävän muistelun jälkeen kaivamaan netistä, voiko missään opiskella pääaineena Siperiassa puhuttavia alkuperäiskansakieliä, kuten hantia ja sahaa. En muista miten, mutta löysin hakukoneita laulattamalla nimenomaan Helsingin yliopiston saamentutkimuksen linjan (en edes Oulun yliopiston, mikä olisi kurssitarjonnan kannalta vastannut mielikuviani paremmin), joka oli osa suomalais-ugrilaisten kielten tutkintoa. Totesin saamelaisista oikeastaan mitään tietämättä saamentutkimuksen oikein kelvolliseksi vaihtoehdoksi, hain ja pääsin sisään. Kierin kandiohjelman sekä suomalais-ugrilaisten kielten ja kulttuurien maisteriohjelman läpi katumatta valintaani sekuntiakaan, suoraan teräväpiirtoisempaan kuvaan Pohjois-Euroopasta ja sen kielistä ja kansoista. 

2. Miten tulit Sukukansojen ystävien toimintaan?

Tapojeni vastaisesti (yllä mainittua prosessia lukuun ottamatta) löysin itseni tästä yhdistyksestä joskus ennen koronaviruspandemiaa oikein täysin hahmottamatta, mitä yhdistys teki, missä ja ketkä siellä olivat aktiiveina. Olin ollut yhdistyksen jäsenenä muutaman vuoden, ennen kuin tänä keväänä osallistuin toista kertaa yhdistyksen kevätkokoukseen ihan vain siksi, koska siellä oli tuttuja. Kokous taas päättyi tapojeni mukaisesti, eli innostuin tulevista tapahtumista ja toimintamahdollisuuksista ja lähdin puolispontaanisti hallitukseen. En maisteriksi valmistuttuani ollut enää ainejärjestötoiminnassa, enkä ollut pandemian jälkeen palanut muihin vapaaehtoiskuvioihin, missä olin pyörinyt aikaisemmin. Kalenterissa oli siis yhtäkkiä tilaa aivan uudenlaiselle sugreilulle.

3. Mitä tahdot sukukansatyöllä saavuttaa?

Etenkin Alkukoti-lehti sai minut lähtemään mukaan toimintaan. Olen täynnä ideoita ja visioita, joita toteuttaa nimenomaan sellaisessa lehdessä, jossa popularisoidaan suomalais-ugrilaisia kieliä ja kulttuureja suomeksi. Alkukoti tarjoaa areenan alan ammattilaisten popularisoidulle fennougristiikalle, suomalais-ugrilaisten tekijöiden -tai teemaisten teosten arvosteluille, vähemmistökieliselle sisällölle ja kaunokirjallisuudelle. 

Suomessa saisi suomentaa enemmän kaunokirjallisuutta muista uralilaista kielistä. Kaija Anttonen suomentaa ansiokkaasti pohjoissaamenkielistä kirjallisuutta Kieletär-kustantamollaan ja Alkukodin päätoimittaja Esa-Jussi Salminen kääntää, myös ansiokkaasti, udmurtista yhä enenevissä määrin. Mutta suomennokset tarvitsevat lukijansa, ja tekisin mielelläni töitä, jotta lukijat löytäisivät suomennetun suomalais-ugrilaisten kielten kirjallisuuden paremmin. 

Intoa riittää myös tapahtuminen järjestämiseen. Nyt on tekeillä sitsit, jotka ovat lauantaina 30. syyskuuta Helsingissä. Sitsit ovat akateeminen pöytäjuhla, jossa syödessä myös lauletaan parodiahenkisiä uudelleensanoituksia suosituista lauluista ja värssyistä. Sitsien teema on suomalais-ugrilainen disko ja tiedossa erityisesti lauluja eri suomalais-ugrilaisilla kielillä. Niiden jälkeen en edes vielä tiedä, mitä seuraavaksi. Pysykää siis kuulolla! 

Jyväskylään avattiin Viron herkkukauppa!

Sukukansojen ystävien Jyväskylän aktiivit kävivät vierailulla Viron herkkukaupassa kaupungin keskustassa osoitteessa Väinönkatu 36. Toukokuussa avattu kauppa otti vieraansa lämpimästi vastaan kauppias Jenni Mäenpään johdolla ja tarjoili mielenkiintoisen keskustelun virolaisesta ruokakulttuurista. 

Myyjänä työskentelevä Liudmila Kolomainen ja kauppias Jenni Mäenpää.

Mistä sait idean perustaa kaupan ja juuri Viro-aiheisen kaupan? 

– Olen ollut Viron herkkukaupan kauppiaana Tampereella helmikuusta alkaen. Idean kaupan laajentamiseen Tampereelta Jyväskylään sain Viron herkut -kaupasta, joka oli lopettamassa toimintaansa täällä Jyväskylässä. Olimme juuri suunnittelemassa toimintamme laajentamista Tampereen ulkopuolelle, joten tuo tilanne tarjosi meille hyvän mahdollisuuden laajentamiseen. Emme muutenkaan halunneet pitää kauppaa vain pienenä kioskina, vaan halusimme, että toiminta on laajaa. Kooltaan Tampereen Hämeenpuiston tuntumassa sijaitseva kauppa ja Jyväskylän kauppa ovatkin samankokoisia, kauppias Jenni Mäenpää, kertoo. 

– Olemme mieheni kanssa olleet pitkään kiinnostuneita Virosta ja sen ruokakulttuurista, ja suurin osa kaupan tuotteista on peräisin nimenomaan Virosta. Kauppa on saavuttanut myös sosiaalisen median puolella laajan seuraajakunnan. Facebookissa meillä on 2 500 seuraajaa ja Instagramissa olemme toki myös, Jenni jatkaa. 

– Viron herkkukaupan historia juontaa juurensa 2000-luvun alkuun, kun Suomeen alkoi tulla paljon virolaisia töihin ja muista syistä. Joten kauppa perustettiin heitä varten. Myöhemmin kauppa muuttui vuosien varrella sellaiseksi, että monet muutkin löysivät sen, kuten pakolaiset, venäläiset ja ukrainalaiset. Tuotteet alkoivat tulla tutuiksi myös suomalaisille, jotka innostuivat kokeilemaan uusia makuja ja ruokia ja halusivat tutustua erilaiseen kulttuuriin, taustoittaa Jenni. 

Millainen on suhteesi Viroon ja virolaiseen ruokakulttuuriin? 

– Suhteeni Viroon ja virolaiseen ruokakulttuuriin on läheinen. Olen aina ollut kiinnostunut Viron tapahtumista ja heidän ruokaperinteistään. Viron ruokakulttuuri on rikas, monipuolinen ja aika erilainen kuin Suomessa, ja minusta on hienoa tuoda sitä lähemmäksi suomalaisia. Ajattelen näin siitä huolimatta, että yrittäjälle hinnat ovat nousseet. Tämä on todellakin sen arvoista, sillä toimintamme on asiakkaillemme tärkeää, paaluttaa Jenni. 

Kuinka iso osa asiakkaistanne on Virosta: virolaisia tai vironvenäläisiä? 

– Aluksi meillä oli enemmän virolaisia asiakkaita, mutta nyt suomalaisetkin ovat alkaneet innostua tuotevalikoimastamme, joten suuri osa asiakkaista on suomalaisia. Lisäksi meillä on paljon asiakkaita Venäjältä, Ukrainasta ja muista Baltian ja entisen Neuvostoliiton maista, kertoo Jennin mies Tomi Mäenpää. – Kaikkia on nykyään tasaisesti, jopa aasialaisia, täydentää Jenni ja jatkaa: ”Tampereella on ehkä enemmän ukrainalasia ja virolaisia asiakkaina kuin Jyväskylässä”. 

Jyväskylässä asiakkaana on paljon opiskelijoita eri maista, kuten vaihto-opiskelijoita. Yliopiston ja monen muun oppilaitoksen läheisyys tuo heitä kauppaan. Tampereellakin monet opiskelijat ovat löytäneet kaupan. Asiakaskunta on muuttunut niin, että nyt ukrainalaisia on aika iso osa asiakkaista. – Suomalaisia on kuitenkin noin puolet, tietää tiskin takaa myyjänä työskentelevä Liudmila Kolomainen. 

Oletko huomannut, että suomalaisilla tai virolaisilla asiakkailla olisi jokin erityinen suhde Viroon?

– Olen pannut merkille, että monella suomalaisella ja virolaisella asiakkaalla on kyllä erityinen tunneside Viroon. Monet ostavat tuotteita, jotka muistuttavat heitä lapsuudestaan tai lomamatkoistaan Viroon. Viro on naapurimaana läheinen suomalaisille, ja sen kyllä huomaa työssämme, Jenni sanoo. 

Mitkä ovat suosituimmat tuotteenne? Osaatko arvioida, miksi juuri ne ovat suosittuja? 

– Suosituimmat tuotteemme ovat pelmenit, niin makealla kuin suolaisellakin täytteellä. Meillä on alun toistakymmentä erilaista pelmeniä myynnissä. Tuntuu siltä, että jokaisella asiakkaalla on niihin oma suosikkitäyte! Vaikka pelmenit ovat udmurttien perinneruoka, ne ovat suosittuja myös Virossa ja meillä, ehkä siksi, että ne ovat nopeita valmistaa. Pelmenimme tulevat Virosta ja Saksasta, ja on ollut hauskaa huomata, että virolaiset ostavat mieluusti virolaisia pelmeneitä ja esimerkiksi ukrainalaiset taas saksalaisia. 

Lisäksi erilaiset maitotuotteet, virolaiset leivät sekä juomat ja tällä hetkellä vesimelonit ovat suosittuja. Ne ovat tosi makeita ja suorastaan hittituote, tosin Uzbekistanista. Arvioisin, että juuri nämä tuotteet ovat suosittuja, koska ne tarjoavat ainutlaatuisia makuja ja tuovat asiakkaillemme palan Viroa kotiin. Tuotteet tulevatkin pääosin Baltian maista, enimmäkseen juuri Virosta. Myös saksalaisia tuotteita on myynnissä ja bulgarialaista Rose of Bulgaria -tuotesarjan merkkikosmetiikkaa, mikä on innostanut asiakkaita, sillä moni on tuonut niitä tuliaisiksi Bulgariasta. Valtaosa tuotteista ovat kuitenkin ruokatuotteita, Jenni toteaa. 

Kuva ei valitettavasti riitä kertomaan tuotevalikoiman monipuolisuudesta.

Entäpä sitten ne herkut, mitkä niistä ovat suosituimpia? 

– Jos herkuista puhutaan, niin siinä suhteessa suosituimmat tuotteemme ovat makkarat, jotka poikkeavat selvästi suomalaisista makkaroista. Myös virolainen Kalev-suklaa on suosiossa, lukemattomat erilaiset suolakurkut, marinoitu tomaatti, samoin kalatuotteet, kuten silakat ja kylmäsavustettu makrilli. Sitä ei saa Suomesta, vaan saatavilla on yleensä vain lämminsavustettua makrillia. Meillä on myös myynnissä kilohailia monenlaisissa liemissä. Siitä tehdään kilohailivoileipiä (vir. kiluvõileib), mikä on perinteinen osa virolaista keittiötä. Näin kesällä jäätelö on suosittu ostos, ja niissäkin makumaailman poikkeaa suomalaisista jäätelöistä, kertovat Jenni ja Liudmila. – Lisäksi kauttamme voi tilata esimerkiksi juhliin erilaisia kakkuja, jotka ovat Virossa omanlaisiaan, valaisee Jenni. 

Monet tuotteet tulevat myyntiin asiakkaiden toivomuksesta. Osa heistä on saattanut tutustua niihin Virossa ja pyytää niitä sitten tänne meillekin. Tällaisia tuotteita ovat tällä hetkellä erilaiset mehut, kuten kirsikkamehut, kertovat Jenni ja Liudmila. 

– Juomapuolelta myös virolaiset, georgialaiset ja saksalaiset erikoisoluet ovat suosittuja, samoin virolaiset limsat, Jenni sanoo. 

Nykyään monet erityisruokavaliot, kuten vegaaninen tai gluteeniton ruokavalio ovat suosittuja, ja luomutuotteet sekä superfoodit ovat suosiossa. Onko teillä myynnissä joitain tällaisia tuotteita, joita ostetaan paljon? 

– Auringonkukansiemenet ovat tosi suosittu vegaaninen tuote!, suosittelee Jenni. – Pyrimme jatkuvasti laajentamaan valikoimaamme asiakkaiden toiveiden mukaisesti. Meillä on joitain vegaanisia tuotteita, kuten marjoja, suolakurkkuja, vesimeloneja ja monia juomia. Erikoisuutemme ovat kuitenkin yleisellä tasolla Baltian maista peräisin olevat tuotteet, ja ne ovat asiakkaidemme suosiossa. Jos asiakkaamme toivovat gluteenittomia tuotteita tai luomutuotteita, voimme myös tuoda niitä valikoimaamme, Tomi taustoittaa. – Lisäksi maustevalikoimamme on laaja, täydentää puolestaan Liudmila. 

Mitä virolaista ruokaa tai tuotettanne suosittelisit suomalaiselle, joka ei ole koskaan käynyt Virossa tai ei tiedä virolaisista tuotteista mitään? Entä sellaiselle suomalaiselle, joka on jo kokenut Viron-matkailija tai jopa asuu Virossa? 

– Suosittelisin suomalaiselle, joka ei ole koskaan käynyt Virossa tai ei tunne virolaisia tuotteita, maistamaan virolaista rahkaa. Se muistuttaa hieman raejuustoa ja sopii erinomaisesti aamupalaksi marjojen, granolan ja hunajan kera. Lisäksi suosittelemme pelmeneitä, jotka ovat nopea ja helppo lounasidea. Monet suomalaiset pitävät myös virolaisesta leivästä, jota ei ole saatavilla Suomessa. 

Sellaiselle suomalaiselle, joka on matkaillut paljon Virossa tai asuu siellä, suosittelisin maistamaan virolaista hapankaalia ja verivorsteja eli verimakkaroita. Nämä ovat perinteisiä virolaisia ruokia, joita syödään erityisesti jouluna. Lisäksi suosittelisin kokeilemaan virolaista juustoa, kuten sinihomejuustoa. Virossa juustokulttuurilla on pitkät perinteet ja valikoima monipuolinen. 

Suomalaiset asiakkaamme eivät kuitenkaan poikkea ostotottumuksiltaan muista asiakkaista – päinvastoin: he kysyvät usein suosituksia siitä, mitä kannattaisi ostaa. Siksi haluammekin, että tarjoamme asiakkaillemme makumaailman, joka on mahdollisimman monipuolinen, päättää Jenni. 

Niin tämänkertaisetkin asiakkaat kokivat: Viron herkkukaupan tarjonta oli varsin laaja ja tunnelma lämmin. Noukimme ostoskoreihimme esimerkiksi juomia, suklaata sekä suolakurkkuja ja matkamuistoksi saimme vielä pelmeneitä, sefiirejä ja kenties suurimman koskaan näkemämme vesimelonin, joka painoi lähes kymmenen kilogrammaa! Tänne palaamme vielä uudelleen! 

Aleksi Palokangas, puheenjohtaja
Iivo Kalijärvi, sihteeri 

Sukukansojen ystävät Setumaan kuningaskunnassa

Lauantaina 5. elokuuta 2023 juhlittiin kaakkoisessa Virossa sijaitsevalla Setumaan kulttuuris-historiallisella alueella jälleen kansanjuhlaa nimeltä Seto Kuningriigi Päev, eli suomeksi Setumaan kuningaskunnan päivä. Sukukansojen ystävien hallituksesta paikalla juhlimassa olivat minä Iivo Kalijärvi sekä Aleksi Palokangas, Alexandra Kellner ja Niko Partanen. Tässä matkakertomuksessa selostan reissustamme Viroon ja kokemuksistamme kuningaskunnassa.

Mutta mikä oikein on Setumaa? Itsehän en voi sanoa tienneeni mitään kyseisestä paikasta ennen kuin tuli tarjous lähteä mukaan kansanjuhlille. Setumaan alueen kantaväestöä kutsutaan setukaisiksi, setuiksi tai setoiksi, ja he puhuvat seton kieltä. Se kuuluu eteläviron kielen murteisiin muun muassa võron kanssa, mutta osa pitää näitä murteita omina kielinään. Seto on siis melko läheinen võrolle, ja setoa on itse asiassa pidetty võron murteena. Eteläviron kielet ja murteet ovat jokseenkin lähellä viron kieltä, niin lähellä, että puhujat kyllä pääosin ymmärtävät toisiaan. Setukaiset ovat perinteisesti ortodokseja. Vähän kuten Suomen ja Karjalan alueiden suhdekin, on myös Setumaa jakautunut Viron ja Venäjän valtioiden alueelle: koko Setumaan alue kuului Viron ensimmäiseen tasavaltaan 1920- ja 1930-luvuilla, mutta Neuvostoliiton miehitettyä Viron, osa Setumaasta, siis Petserin piirikunnaksi kutsuttu alue, liitettiin Venäjän neuvostotasavaltaan. Viron itsenäistyttyä uudelleen vuonna 1991 jäi tämä Petserin alue Venäjän tasavallalle, ja toinen Setumaan osa taas säilyi osana Viroa.

Setumaan alueella on siis sen historian aikana ollut erilaisia hallitsijoita, lyhyen aikaa esimerkiksi saksalaiset ja ruotsalaiset. Pisimpään alue on kuitenkin ollut erityisesti Venäjän ja myöhemmin Neuvostoliiton vallan alla, ja viime vuosisadan aikana hetken myös itsenäisen Viron alaisuudessa. Setukaisten kulttuurissa onkin paljon venäläisvaikutusta. Ulkopuolisista vaikutteista huolimatta ovat Setumaan asukkaat onnistuneet vuosisatojen aikana säilyttämään omintakeisen ja kiinnostavan kulttuurinsa ja kielensä. Setukaisten kulttuurissa on kuitenkin paljon venäläisvaikutusta. Yhtenä osoituksena tästä kulttuurin säilyttämisestä on tietenkin tämä kuningaskunnan juhla, jota on vietetty aina vuodesta 1994 asti. Setumaan matkailusivujen mukaan kyseinen juhla on ”tärkein tapahtuma tämän päivän Setumaassa”. Entä kuka on setukaisten kuningas? Sehän on tietenkin myyttinen viljainjumala Peko, joka asuu Petserin hiekkakiviluolassa. Ominaisuuksiltaan hän muistuttaa myös suomalais-karjalaista Pellonpekkoa, ohran ja oluen jumalaa. Peko ei kuitenkaan pysty hallitsemaan kuningaskuntaa yksin, vaan tarvitsee eräänlaista käskynhaltijaa, jonka kansa valitsee joka vuosi kuningaskunnan päivänä. Kuningaskunnalla, kuten muillakin kunnollisilla semmoisilla, on myös oma valuutta, tullitoimisto, viisumi ja sotavoimatkin.  

Mutta! Ennen kuin pääsemme tässä matkakertomuksessa kuningaskunnan päivään, on muutakin kerrottavaa. Nelihenkinen seurueemme matkasi matkustaja-aluksella yhdessä Suomenlahden yli perjantaina 4. elokuuta, ja kansanjuhla olisi siis seuraavana päivänä. Meillä oli siis perjantai aika tutustua muutoinkin Viroon ennen varsinaista päätapahtumaa. Virolainen ystävämme Tiina CultUral-yhdistyksestä liittyi joukkoomme Tallinnassa, ja meillä oli nyt kaksi autoa, jolla ajella pääkaupungista etelään. Setumaalla meitä odotti vuokramökki, jossa yöpyisimme seuraavat kaksi yötä.

Itsehän olin käynyt Virossa vain kerran aikaisemmin, ja sen ajan olin viettänyt pääasiassa Pärnussa. Nyt oli siis hyvä tilaisuus nähdä maan muita osia ja nähtävyyksiä. Tietoisena saksalaisten vaikutuksesta maan historiaan halusin ehdottomasti nähdä keskiaikaisen linnan! Minä ja Aleksi, molemmat historiasta hyvin kiinnostuneina, suuntasimmekin siis kaksistaan eri reitille kuin muu seurue, sillä meillä oli aikeena käydä katsomassa ainakin yhtä linnaa. Kohteeksemme valikoitui saksalaisen ritarikunnan vuonna 1272 rakennuttama Põltsamaan linna. Se oli eittämättä hyvin komea, ja antoi sopivan annoksen historiannälkään.

 

Põltsamaan linna ulkoa. Mukana oikein vallihauta!

Põltsamaan linna muurien sisältä

 

Linnan jälkeen suuntasimme Aleksin kanssa vuoden 2021 suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuuripääkaupunkiin, eli Abja-Paluojaan. Se oli hyvin herttainen ja idyllinen pieni kaupunki eteläisessä Virossa. Mieleen jäi varsinkin kylän raitilla oleva tienviittapylväs, johon oli merkattu jokainen suomensukuinen kansa, ja etäisyys tämän kansan asuinsijoille: suomalaisten pariin esimerkiksi oli kyltin mukaan 280 kilometriä, unkarilaisten 1 500 kilometriä ja udmurttien 2 100 kilometriä. Hieno pylväs, semmoista toivoisi omaankin kotikaupunkiin.

Abja-Paluojan keskustaa

Tienviitta sukukansojen luo

Lähdimme siitä sitten Aleksin kanssa kohti Setumaata ja siellä odottavaa metsämökkiä. Muu seurueemme oli sillä välin käynyt kaupassa ja matkannut meitä ennen mökille. Olimme sitten siinä jossain Abja-Paluojan tienoilla joidenkin viljelysmaiden reunoilla kun tajusimme, että matkassa kestäisi pari tuntia. Emme kuitenkaan voineet vastustaa kiusausta pysähtyä nopeasti matkan varrella olleen Helmen linnanraunion luona. Oli jo pimeää kun pääsimme perille muitten luo, mutta sitten saimme illastaa yhdessä ja lämmittää mökin saunankin. 

Helmen linnan rauniot

Majapaikkamme

Lauantaina oli siis varsinainen tapahtumapäivä. Lähdimme aamupäivällä viisistään kohti kuningaskuntaa. Tulimme paikalle juuri hyvissä ajoin: pian saapumisemme jälkeen alkoi paikalle virrata varsin paljon porukkaa, emmekä onneksi siis joutuneet jonottamaan kuumuudessa. Kuten yleensäkin kun vieraillaan vieraassa valtiossa, oli meidänkin ensiksi hankittava viisumi ennen kuin saisimme astua kuningaskunnan kamaralle. Viisumina toimi paperinen ranneke. Saavuimme juhla-alueelle, tasaiselle peltoaukealle Peipsijärven rannalle. Paikalla oli lukuisia myyntikojuja, jossa myytiin perinteistä juotavaa ja syötävää, käsitöitä ja muuta mihin saada rahat kulumaan. Järven rannalla oli esiintymislava, johon pian saapumisemme jälkeen nousivatkin kuningaskunnan edustajat julistamaan juhlat avatuiksi. Ilmoille kajautettiin setukaisten kansallislaulu ja Setumaan lippu nostettiin salkoon. Se näytti oikein kauniilta elokuisessa kesäsäässä.

Setukaisten lippu liehuu

Allekirjoittanut Setumaan kuningaskunnassa

Avajaistoimitusten jälkeen ryhdyimme kiertelemään myyntikojuja, ja niistä toki löytyi paljon maistettavaa ja ostettavaa. Aurinko suorastaan porotti, ja juotavaa oli oikein pakko kuluttaa. Paikallinen kotikalja maistui virkistävältä ja perinteinen jäätelö myös. Aleksi opetti minulle hieman viroa, jotta selviäisin asiakaspalvelutilanteista: ”Tere, kas sa räägid soome või inglise keelt?”. Osaan nyt ainakin tuon ja tervehtiä sekä kiittää viroksi. Moni kauppias puhuikin jonkin verran suomea. Panin merkille, että väkeä tapahtumassa oli ainakin omiin silmiin paljon; eivät olleet mitkään ihan pienet markkinat. Ja hyvä niin, että tällaiset kansanjuhlat ovat elinvoimaisia! Kansallispukujen määrä oli myös sangen hyväksyttävällä tasolla.

Seurueeseemme liittyi myös Tartosta paikalle matkustaneet tuttavamme Hõimulõimed-järjestöstä. He liittyivät mukaamme ja yöpyisivät myös mökillä seuraavan yön, kuten oltiin alun perin sovittukin. Heillä on myös keskenään bändi, Kännu Peal Käbi, joten saimme nauttia heidän monikielisistä lauluistaan sekä kansantansseistaan nyt päivällä ja vielä myöhemmin illalla mökillä. 

Tukinheittoa

Tapahtumassa oli paljon ohjelmaa ja kisailua: laulukisa, kalastuskisa, sanallista kisailua ja ruoan maistelua. Minulle jäi mieleen harmonikkakisa, jossa joku soitti Säkkijärven polkkaakin. Kävimme myös seuraamassa voimamieskisaa, jossa viisi vahvaa setukaismiestä kisailivat tukinheitossa ja valtavan kiven kantamisessa. Jossain vaiheessa oli myös tämän kuningas Pekon käskynhaltijan vaalit, mutta se meni minulta ohi keskustellessani näiden tarttolaisten kanssa. Ilta tavallaan huipentui kuningaskunnan sotaväen ohimarssiin, jossa hieman hullunkuriset ajoneuvot ajelivat yleisön ihasteltaviksi. Kuten kuvasta näkyy, Setumaan kuningaskunnalla on myös ydinaseita. Peipsijärven toisella puolella pidätettiin varmasti hengitystä. 

Kuningaskunnan ydinase

Illalla olisi vielä ollut mainion Kiiora-yhtyeen esitys, mutta seurueemme päätti lähteä mökille päin, jotta meillä olisi aikaa seurustella, laittaa ruokaa ja käydä saunassa. Kävimme myös uimassa järvessä. Ilta oli oikein miellyttävä, ja jätimme kaikki terveiset metsämajan vieraskirjaan omilla kielillämme, minä eteläpohjalaisella murteella.

Sunnuntaina oli meidän suomalaisten määrä palata takaisin kotomaahan, mutta sen aika olisi vasta illalla, ja meillä olisi siis koko päivä aikaa ammentaa lisää Viron nähtävyyksiä. Siivosimme mökin jäljiltämme ja lähdimme kolmella autolla ajelemaan kohti Peipsijärveä. Tarttolaiset ystävämme pysähdyttivät meidät parilla nähtävyydellä. Ensimmäisenä kohteena oli Reegi maja, eli virolaisen kenraalin Nikolai Reekin päämaja Setumaan reunalla. Alue oli Viron ensimmäisen tasavallan aikaan ollut kasarmialue, ja tämä mintunvihreä ja komea, uudelleenrakennettu rakennus oli toiminut kyseisen kenraalin huvilana. Nykyään rakennuksessa toimii kahvila sekä museo, jossa kerrotaan Viron vapaussodan sekä lähialueen vaiheista. Majapaikan jälkeen kävimme vielä tarkastamassa viikinkiaikaisen hautakummun, josta nyt ei voi paljoa sanoa. Joka tapauksessa sain jälleen kiitettävän annoksen historiaa. Tarttolaisten toveriemme piti kuitenkin lähteä omille teilleen, sillä heillä oli vielä samana päivä keikka, ja meitä oli jälleen viisihenkinen seurue jäljellä.

Reegi maja

Suunnitelmanamme oli suunnata kohti Peipsijärveä. Sen ranta-alueita asuttavat virolaisten lisäksi myös vanhauskoisiksi kutsuttu, venäjänkielinen ja perinteistään tiukasti kiinni pitävä kansanryhmä. Heidän esi-isänsä eivät hyväksyneet Venäjän tsaarin 1600-luvulla tekemiä ortodoksisen kirkon uudistuksia, ja sen takia heitä vainottiin. 1700-luvulla heitä alkoi muuttaa Viron alueelle Peipsijärven rannalle, ja siellä heitä nyt siis vieläkin on. Kalastus – ja sipulit – ovatkin iso osa heidän kulttuuriaan. Niinpä kävimme paikallisessa kalaruokaravintolassa nauttimassa perinteisen aterian, ja siinä oli kyllä ainoastaan kehuttavaa. Ankeriasta en ollutkaan ennen maistanut. 

Kalainen ateria

Vanhauskoisten ravintolan sisällä

Aterian jälkeen ajoimme Kallaste-nimiseen kylään Peipsijärven rannalla. Järven rantaa koristivat hyvin kauniit punaisesta hiekkakivestä muodostuneet kalliot. Niissä pesii pääskysiä, joka on muuten Viron kansallislintu. Nyt vasta näin kuinka valtava Peipsijärvi oikein onkaan – eihän toista rantaa edes näkynyt! Venäjä on jossain siellä horisontin takana, ajattelin. Näkymä oli hyvin vaikuttava, vettä silmin kantamattomiin, mutta silti se ei ollut meri. Riensimme tietenkin uimaan. Rantavedessä piti ”kävellä” aika pitkään, kunnes vesi oli niin syvää, että jalat eivät enää ulottuneet pohjaan. Vesi oli lämmintä, ja ilma oli kuin morsian. Ajattelin, että ei oikeastaan huvittaisi lähteä mihinkään vedestä. Kuka kaipaa Kanarian saarten tai Thaimaan aurinkorantoja, kun ihan naapurissa on tämmöinen, mietin kelluessani vedessä. Suorastaan hengellinen kokemus.

Kallasten punertavat hiekkakivikalliot

Peipsijärven rannalla

Lähdettävä kuitenkin oli. Alkoi olla jo ilta, ja meidän pitäisi lähteä ajamaan kohti Tallinnaa, jotta ehtisimme laivaamme. Matkalla ajoimme vielä joidenkin idyllisten kylien läpi. Viro oli kyllä kaunis maa. Mieleen jäivät myös maanteiden varsilla olevat, tolppien päässä lepäävät haikaranpesät, jotka virolaiset ovat niiden pesittäväksi rakentaneet. Tallinaan saavuimme illalla, ja hyvästeltyämme Tiinan oli aika astua laivaan kohti Katajanokan satamaa.

Sellainen oli siis reissumme Viroon ja Setumaan kuningaskuntaan. Kuningaskunnan päivä kyllä kruunasi myös meikäläisen kesän. Viro on mahtava maa täynnä mielenkiintoista historiaa ja kulttuuria, ja paljon minulta jäi vielä ensi kerrallekin nähtäväksi.

Mieleeni jäi vielä kenraali Reekin museossa esillä ollut teksti, joka kertoo setukaisista. Kyseinen kirjoitus on virolaisen kirjailijan Peeter Lindsaaren romaanista Värska vuodelta 1977. Käänsin sen englannista suomeksi ja yhdyn sen sanomaan:

”Täällä setukaiset ovat epätoivoisesti ponnistelleet suojellakseen Viron kansallista rajaa pitkien vuosisatojen ajan. Tätä ponnistelua ei ole huomattu, eikä sitä ole välitetty ymmärtää. He eivät ole koskaan saaneet kuulla keneltäkään mistään tiedostavia kiitoksen sanoja. Setukainen harmaassa takissaan on tullut loukkaavasti ylenkatsotuksi, huolimatta siitä, että hän ansaitsisi kunnioitusta kansallisena sankarina omassa oikeudessaan. Häntä ei tulisi pilkata, vaan arvostaa sen takia, että hän on pitänyt kynsin hampain kiinni omastaan pitkäjänteisellä jääräpäisyydellä. Sisämaassa sivistynyt virolainen on kadonnut jäljettömiin keskelle saksalaista aatelia. Mutta lukutaidoton setukainen harmaassa takissaan on häpeilemättä pysynyt setukaisena. Esi-isiltä perityt kieli, kansallispuku, kansanlaulut ja perinteet on pidetty kunniassa ja säilytettynä. Setukaiset eivät ole rynnänneet vaihtamaan omaansa ulkopuolisiin asioihin, joiden on uumoiltu olevan parempia.”

Iivo Kalijärvi
sihteeri

Huomautus: Tekstiä tarkennettu 30.8.2023.