Hallitus esittäytyy: Felix Mäkelä

 Tällä kertaa esittelyvuorossa on keväällä 2023 hallituksessamme aloittanut Felix Mäkelä.

Felix Mäkelä

1. Miten kiinnostuit suomalais-ugrilaista kielistä?

Lukiossa olin opiskellut lähinnä kieliä, pakollisten lisäksi venäjää ja espanjaa. Tiesin, ettei kiinnostusta riittäisi tutkintoon asti, joten rupesin mielekkään elämänkatsomustiedon tehtävän muistelun jälkeen kaivamaan netistä, voiko missään opiskella pääaineena Siperiassa puhuttavia alkuperäiskansakieliä, kuten hantia ja sahaa. En muista miten, mutta löysin hakukoneita laulattamalla nimenomaan Helsingin yliopiston saamentutkimuksen linjan (en edes Oulun yliopiston, mikä olisi kurssitarjonnan kannalta vastannut mielikuviani paremmin), joka oli osa suomalais-ugrilaisten kielten tutkintoa. Totesin saamelaisista oikeastaan mitään tietämättä saamentutkimuksen oikein kelvolliseksi vaihtoehdoksi, hain ja pääsin sisään. Kierin kandiohjelman sekä suomalais-ugrilaisten kielten ja kulttuurien maisteriohjelman läpi katumatta valintaani sekuntiakaan, suoraan teräväpiirtoisempaan kuvaan Pohjois-Euroopasta ja sen kielistä ja kansoista. 

2. Miten tulit Sukukansojen ystävien toimintaan?

Tapojeni vastaisesti (yllä mainittua prosessia lukuun ottamatta) löysin itseni tästä yhdistyksestä joskus ennen koronaviruspandemiaa oikein täysin hahmottamatta, mitä yhdistys teki, missä ja ketkä siellä olivat aktiiveina. Olin ollut yhdistyksen jäsenenä muutaman vuoden, ennen kuin tänä keväänä osallistuin toista kertaa yhdistyksen kevätkokoukseen ihan vain siksi, koska siellä oli tuttuja. Kokous taas päättyi tapojeni mukaisesti, eli innostuin tulevista tapahtumista ja toimintamahdollisuuksista ja lähdin puolispontaanisti hallitukseen. En maisteriksi valmistuttuani ollut enää ainejärjestötoiminnassa, enkä ollut pandemian jälkeen palanut muihin vapaaehtoiskuvioihin, missä olin pyörinyt aikaisemmin. Kalenterissa oli siis yhtäkkiä tilaa aivan uudenlaiselle sugreilulle.

3. Mitä tahdot sukukansatyöllä saavuttaa?

Etenkin Alkukoti-lehti sai minut lähtemään mukaan toimintaan. Olen täynnä ideoita ja visioita, joita toteuttaa nimenomaan sellaisessa lehdessä, jossa popularisoidaan suomalais-ugrilaisia kieliä ja kulttuureja suomeksi. Alkukoti tarjoaa areenan alan ammattilaisten popularisoidulle fennougristiikalle, suomalais-ugrilaisten tekijöiden -tai teemaisten teosten arvosteluille, vähemmistökieliselle sisällölle ja kaunokirjallisuudelle. 

Suomessa saisi suomentaa enemmän kaunokirjallisuutta muista uralilaista kielistä. Kaija Anttonen suomentaa ansiokkaasti pohjoissaamenkielistä kirjallisuutta Kieletär-kustantamollaan ja Alkukodin päätoimittaja Esa-Jussi Salminen kääntää, myös ansiokkaasti, udmurtista yhä enenevissä määrin. Mutta suomennokset tarvitsevat lukijansa, ja tekisin mielelläni töitä, jotta lukijat löytäisivät suomennetun suomalais-ugrilaisten kielten kirjallisuuden paremmin. 

Intoa riittää myös tapahtuminen järjestämiseen. Nyt on tekeillä sitsit, jotka ovat lauantaina 30. syyskuuta Helsingissä. Sitsit ovat akateeminen pöytäjuhla, jossa syödessä myös lauletaan parodiahenkisiä uudelleensanoituksia suosituista lauluista ja värssyistä. Sitsien teema on suomalais-ugrilainen disko ja tiedossa erityisesti lauluja eri suomalais-ugrilaisilla kielillä. Niiden jälkeen en edes vielä tiedä, mitä seuraavaksi. Pysykää siis kuulolla! 

Jyväskylään avattiin Viron herkkukauppa!

Sukukansojen ystävien Jyväskylän aktiivit kävivät vierailulla Viron herkkukaupassa kaupungin keskustassa osoitteessa Väinönkatu 36. Toukokuussa avattu kauppa otti vieraansa lämpimästi vastaan kauppias Jenni Mäenpään johdolla ja tarjoili mielenkiintoisen keskustelun virolaisesta ruokakulttuurista. 

Myyjänä työskentelevä Liudmila Kolomainen ja kauppias Jenni Mäenpää.

Mistä sait idean perustaa kaupan ja juuri Viro-aiheisen kaupan? 

– Olen ollut Viron herkkukaupan kauppiaana Tampereella helmikuusta alkaen. Idean kaupan laajentamiseen Tampereelta Jyväskylään sain Viron herkut -kaupasta, joka oli lopettamassa toimintaansa täällä Jyväskylässä. Olimme juuri suunnittelemassa toimintamme laajentamista Tampereen ulkopuolelle, joten tuo tilanne tarjosi meille hyvän mahdollisuuden laajentamiseen. Emme muutenkaan halunneet pitää kauppaa vain pienenä kioskina, vaan halusimme, että toiminta on laajaa. Kooltaan Tampereen Hämeenpuiston tuntumassa sijaitseva kauppa ja Jyväskylän kauppa ovatkin samankokoisia, kauppias Jenni Mäenpää, kertoo. 

– Olemme mieheni kanssa olleet pitkään kiinnostuneita Virosta ja sen ruokakulttuurista, ja suurin osa kaupan tuotteista on peräisin nimenomaan Virosta. Kauppa on saavuttanut myös sosiaalisen median puolella laajan seuraajakunnan. Facebookissa meillä on 2 500 seuraajaa ja Instagramissa olemme toki myös, Jenni jatkaa. 

– Viron herkkukaupan historia juontaa juurensa 2000-luvun alkuun, kun Suomeen alkoi tulla paljon virolaisia töihin ja muista syistä. Joten kauppa perustettiin heitä varten. Myöhemmin kauppa muuttui vuosien varrella sellaiseksi, että monet muutkin löysivät sen, kuten pakolaiset, venäläiset ja ukrainalaiset. Tuotteet alkoivat tulla tutuiksi myös suomalaisille, jotka innostuivat kokeilemaan uusia makuja ja ruokia ja halusivat tutustua erilaiseen kulttuuriin, taustoittaa Jenni. 

Millainen on suhteesi Viroon ja virolaiseen ruokakulttuuriin? 

– Suhteeni Viroon ja virolaiseen ruokakulttuuriin on läheinen. Olen aina ollut kiinnostunut Viron tapahtumista ja heidän ruokaperinteistään. Viron ruokakulttuuri on rikas, monipuolinen ja aika erilainen kuin Suomessa, ja minusta on hienoa tuoda sitä lähemmäksi suomalaisia. Ajattelen näin siitä huolimatta, että yrittäjälle hinnat ovat nousseet. Tämä on todellakin sen arvoista, sillä toimintamme on asiakkaillemme tärkeää, paaluttaa Jenni. 

Kuinka iso osa asiakkaistanne on Virosta: virolaisia tai vironvenäläisiä? 

– Aluksi meillä oli enemmän virolaisia asiakkaita, mutta nyt suomalaisetkin ovat alkaneet innostua tuotevalikoimastamme, joten suuri osa asiakkaista on suomalaisia. Lisäksi meillä on paljon asiakkaita Venäjältä, Ukrainasta ja muista Baltian ja entisen Neuvostoliiton maista, kertoo Jennin mies Tomi Mäenpää. – Kaikkia on nykyään tasaisesti, jopa aasialaisia, täydentää Jenni ja jatkaa: ”Tampereella on ehkä enemmän ukrainalasia ja virolaisia asiakkaina kuin Jyväskylässä”. 

Jyväskylässä asiakkaana on paljon opiskelijoita eri maista, kuten vaihto-opiskelijoita. Yliopiston ja monen muun oppilaitoksen läheisyys tuo heitä kauppaan. Tampereellakin monet opiskelijat ovat löytäneet kaupan. Asiakaskunta on muuttunut niin, että nyt ukrainalaisia on aika iso osa asiakkaista. – Suomalaisia on kuitenkin noin puolet, tietää tiskin takaa myyjänä työskentelevä Liudmila Kolomainen. 

Oletko huomannut, että suomalaisilla tai virolaisilla asiakkailla olisi jokin erityinen suhde Viroon?

– Olen pannut merkille, että monella suomalaisella ja virolaisella asiakkaalla on kyllä erityinen tunneside Viroon. Monet ostavat tuotteita, jotka muistuttavat heitä lapsuudestaan tai lomamatkoistaan Viroon. Viro on naapurimaana läheinen suomalaisille, ja sen kyllä huomaa työssämme, Jenni sanoo. 

Mitkä ovat suosituimmat tuotteenne? Osaatko arvioida, miksi juuri ne ovat suosittuja? 

– Suosituimmat tuotteemme ovat pelmenit, niin makealla kuin suolaisellakin täytteellä. Meillä on alun toistakymmentä erilaista pelmeniä myynnissä. Tuntuu siltä, että jokaisella asiakkaalla on niihin oma suosikkitäyte! Vaikka pelmenit ovat udmurttien perinneruoka, ne ovat suosittuja myös Virossa ja meillä, ehkä siksi, että ne ovat nopeita valmistaa. Pelmenimme tulevat Virosta ja Saksasta, ja on ollut hauskaa huomata, että virolaiset ostavat mieluusti virolaisia pelmeneitä ja esimerkiksi ukrainalaiset taas saksalaisia. 

Lisäksi erilaiset maitotuotteet, virolaiset leivät sekä juomat ja tällä hetkellä vesimelonit ovat suosittuja. Ne ovat tosi makeita ja suorastaan hittituote, tosin Uzbekistanista. Arvioisin, että juuri nämä tuotteet ovat suosittuja, koska ne tarjoavat ainutlaatuisia makuja ja tuovat asiakkaillemme palan Viroa kotiin. Tuotteet tulevatkin pääosin Baltian maista, enimmäkseen juuri Virosta. Myös saksalaisia tuotteita on myynnissä ja bulgarialaista Rose of Bulgaria -tuotesarjan merkkikosmetiikkaa, mikä on innostanut asiakkaita, sillä moni on tuonut niitä tuliaisiksi Bulgariasta. Valtaosa tuotteista ovat kuitenkin ruokatuotteita, Jenni toteaa. 

Kuva ei valitettavasti riitä kertomaan tuotevalikoiman monipuolisuudesta.

Entäpä sitten ne herkut, mitkä niistä ovat suosituimpia? 

– Jos herkuista puhutaan, niin siinä suhteessa suosituimmat tuotteemme ovat makkarat, jotka poikkeavat selvästi suomalaisista makkaroista. Myös virolainen Kalev-suklaa on suosiossa, lukemattomat erilaiset suolakurkut, marinoitu tomaatti, samoin kalatuotteet, kuten silakat ja kylmäsavustettu makrilli. Sitä ei saa Suomesta, vaan saatavilla on yleensä vain lämminsavustettua makrillia. Meillä on myös myynnissä kilohailia monenlaisissa liemissä. Siitä tehdään kilohailivoileipiä (vir. kiluvõileib), mikä on perinteinen osa virolaista keittiötä. Näin kesällä jäätelö on suosittu ostos, ja niissäkin makumaailman poikkeaa suomalaisista jäätelöistä, kertovat Jenni ja Liudmila. – Lisäksi kauttamme voi tilata esimerkiksi juhliin erilaisia kakkuja, jotka ovat Virossa omanlaisiaan, valaisee Jenni. 

Monet tuotteet tulevat myyntiin asiakkaiden toivomuksesta. Osa heistä on saattanut tutustua niihin Virossa ja pyytää niitä sitten tänne meillekin. Tällaisia tuotteita ovat tällä hetkellä erilaiset mehut, kuten kirsikkamehut, kertovat Jenni ja Liudmila. 

– Juomapuolelta myös virolaiset, georgialaiset ja saksalaiset erikoisoluet ovat suosittuja, samoin virolaiset limsat, Jenni sanoo. 

Nykyään monet erityisruokavaliot, kuten vegaaninen tai gluteeniton ruokavalio ovat suosittuja, ja luomutuotteet sekä superfoodit ovat suosiossa. Onko teillä myynnissä joitain tällaisia tuotteita, joita ostetaan paljon? 

– Auringonkukansiemenet ovat tosi suosittu vegaaninen tuote!, suosittelee Jenni. – Pyrimme jatkuvasti laajentamaan valikoimaamme asiakkaiden toiveiden mukaisesti. Meillä on joitain vegaanisia tuotteita, kuten marjoja, suolakurkkuja, vesimeloneja ja monia juomia. Erikoisuutemme ovat kuitenkin yleisellä tasolla Baltian maista peräisin olevat tuotteet, ja ne ovat asiakkaidemme suosiossa. Jos asiakkaamme toivovat gluteenittomia tuotteita tai luomutuotteita, voimme myös tuoda niitä valikoimaamme, Tomi taustoittaa. – Lisäksi maustevalikoimamme on laaja, täydentää puolestaan Liudmila. 

Mitä virolaista ruokaa tai tuotettanne suosittelisit suomalaiselle, joka ei ole koskaan käynyt Virossa tai ei tiedä virolaisista tuotteista mitään? Entä sellaiselle suomalaiselle, joka on jo kokenut Viron-matkailija tai jopa asuu Virossa? 

– Suosittelisin suomalaiselle, joka ei ole koskaan käynyt Virossa tai ei tunne virolaisia tuotteita, maistamaan virolaista rahkaa. Se muistuttaa hieman raejuustoa ja sopii erinomaisesti aamupalaksi marjojen, granolan ja hunajan kera. Lisäksi suosittelemme pelmeneitä, jotka ovat nopea ja helppo lounasidea. Monet suomalaiset pitävät myös virolaisesta leivästä, jota ei ole saatavilla Suomessa. 

Sellaiselle suomalaiselle, joka on matkaillut paljon Virossa tai asuu siellä, suosittelisin maistamaan virolaista hapankaalia ja verivorsteja eli verimakkaroita. Nämä ovat perinteisiä virolaisia ruokia, joita syödään erityisesti jouluna. Lisäksi suosittelisin kokeilemaan virolaista juustoa, kuten sinihomejuustoa. Virossa juustokulttuurilla on pitkät perinteet ja valikoima monipuolinen. 

Suomalaiset asiakkaamme eivät kuitenkaan poikkea ostotottumuksiltaan muista asiakkaista – päinvastoin: he kysyvät usein suosituksia siitä, mitä kannattaisi ostaa. Siksi haluammekin, että tarjoamme asiakkaillemme makumaailman, joka on mahdollisimman monipuolinen, päättää Jenni. 

Niin tämänkertaisetkin asiakkaat kokivat: Viron herkkukaupan tarjonta oli varsin laaja ja tunnelma lämmin. Noukimme ostoskoreihimme esimerkiksi juomia, suklaata sekä suolakurkkuja ja matkamuistoksi saimme vielä pelmeneitä, sefiirejä ja kenties suurimman koskaan näkemämme vesimelonin, joka painoi lähes kymmenen kilogrammaa! Tänne palaamme vielä uudelleen! 

Aleksi Palokangas, puheenjohtaja
Iivo Kalijärvi, sihteeri 

Sukukansojen ystävät Setumaan kuningaskunnassa

Lauantaina 5. elokuuta 2023 juhlittiin kaakkoisessa Virossa sijaitsevalla Setumaan kulttuuris-historiallisella alueella jälleen kansanjuhlaa nimeltä Seto Kuningriigi Päev, eli suomeksi Setumaan kuningaskunnan päivä. Sukukansojen ystävien hallituksesta paikalla juhlimassa olivat minä Iivo Kalijärvi sekä Aleksi Palokangas, Alexandra Kellner ja Niko Partanen. Tässä matkakertomuksessa selostan reissustamme Viroon ja kokemuksistamme kuningaskunnassa.

Mutta mikä oikein on Setumaa? Itsehän en voi sanoa tienneeni mitään kyseisestä paikasta ennen kuin tuli tarjous lähteä mukaan kansanjuhlille. Setumaan alueen kantaväestöä kutsutaan setukaisiksi, setuiksi tai setoiksi, ja he puhuvat seton kieltä. Se kuuluu eteläviron kielen murteisiin muun muassa võron kanssa, mutta osa pitää näitä murteita omina kielinään. Seto on siis melko läheinen võrolle, ja setoa on itse asiassa pidetty võron murteena. Eteläviron kielet ja murteet ovat jokseenkin lähellä viron kieltä, niin lähellä, että puhujat kyllä pääosin ymmärtävät toisiaan. Setukaiset ovat perinteisesti ortodokseja. Vähän kuten Suomen ja Karjalan alueiden suhdekin, on myös Setumaa jakautunut Viron ja Venäjän valtioiden alueelle: koko Setumaan alue kuului Viron ensimmäiseen tasavaltaan 1920- ja 1930-luvuilla, mutta Neuvostoliiton miehitettyä Viron, osa Setumaasta, siis Petserin piirikunnaksi kutsuttu alue, liitettiin Venäjän neuvostotasavaltaan. Viron itsenäistyttyä uudelleen vuonna 1991 jäi tämä Petserin alue Venäjän tasavallalle, ja toinen Setumaan osa taas säilyi osana Viroa.

Setumaan alueella on siis sen historian aikana ollut erilaisia hallitsijoita, lyhyen aikaa esimerkiksi saksalaiset ja ruotsalaiset. Pisimpään alue on kuitenkin ollut erityisesti Venäjän ja myöhemmin Neuvostoliiton vallan alla, ja viime vuosisadan aikana hetken myös itsenäisen Viron alaisuudessa. Setukaisten kulttuurissa onkin paljon venäläisvaikutusta. Ulkopuolisista vaikutteista huolimatta ovat Setumaan asukkaat onnistuneet vuosisatojen aikana säilyttämään omintakeisen ja kiinnostavan kulttuurinsa ja kielensä. Setukaisten kulttuurissa on kuitenkin paljon venäläisvaikutusta. Yhtenä osoituksena tästä kulttuurin säilyttämisestä on tietenkin tämä kuningaskunnan juhla, jota on vietetty aina vuodesta 1994 asti. Setumaan matkailusivujen mukaan kyseinen juhla on ”tärkein tapahtuma tämän päivän Setumaassa”. Entä kuka on setukaisten kuningas? Sehän on tietenkin myyttinen viljainjumala Peko, joka asuu Petserin hiekkakiviluolassa. Ominaisuuksiltaan hän muistuttaa myös suomalais-karjalaista Pellonpekkoa, ohran ja oluen jumalaa. Peko ei kuitenkaan pysty hallitsemaan kuningaskuntaa yksin, vaan tarvitsee eräänlaista käskynhaltijaa, jonka kansa valitsee joka vuosi kuningaskunnan päivänä. Kuningaskunnalla, kuten muillakin kunnollisilla semmoisilla, on myös oma valuutta, tullitoimisto, viisumi ja sotavoimatkin.  

Mutta! Ennen kuin pääsemme tässä matkakertomuksessa kuningaskunnan päivään, on muutakin kerrottavaa. Nelihenkinen seurueemme matkasi matkustaja-aluksella yhdessä Suomenlahden yli perjantaina 4. elokuuta, ja kansanjuhla olisi siis seuraavana päivänä. Meillä oli siis perjantai aika tutustua muutoinkin Viroon ennen varsinaista päätapahtumaa. Virolainen ystävämme Tiina CultUral-yhdistyksestä liittyi joukkoomme Tallinnassa, ja meillä oli nyt kaksi autoa, jolla ajella pääkaupungista etelään. Setumaalla meitä odotti vuokramökki, jossa yöpyisimme seuraavat kaksi yötä.

Itsehän olin käynyt Virossa vain kerran aikaisemmin, ja sen ajan olin viettänyt pääasiassa Pärnussa. Nyt oli siis hyvä tilaisuus nähdä maan muita osia ja nähtävyyksiä. Tietoisena saksalaisten vaikutuksesta maan historiaan halusin ehdottomasti nähdä keskiaikaisen linnan! Minä ja Aleksi, molemmat historiasta hyvin kiinnostuneina, suuntasimmekin siis kaksistaan eri reitille kuin muu seurue, sillä meillä oli aikeena käydä katsomassa ainakin yhtä linnaa. Kohteeksemme valikoitui saksalaisen ritarikunnan vuonna 1272 rakennuttama Põltsamaan linna. Se oli eittämättä hyvin komea, ja antoi sopivan annoksen historiannälkään.

 

Põltsamaan linna ulkoa. Mukana oikein vallihauta!

Põltsamaan linna muurien sisältä

 

Linnan jälkeen suuntasimme Aleksin kanssa vuoden 2021 suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuuripääkaupunkiin, eli Abja-Paluojaan. Se oli hyvin herttainen ja idyllinen pieni kaupunki eteläisessä Virossa. Mieleen jäi varsinkin kylän raitilla oleva tienviittapylväs, johon oli merkattu jokainen suomensukuinen kansa, ja etäisyys tämän kansan asuinsijoille: suomalaisten pariin esimerkiksi oli kyltin mukaan 280 kilometriä, unkarilaisten 1 500 kilometriä ja udmurttien 2 100 kilometriä. Hieno pylväs, semmoista toivoisi omaankin kotikaupunkiin.

Abja-Paluojan keskustaa

Tienviitta sukukansojen luo

Lähdimme siitä sitten Aleksin kanssa kohti Setumaata ja siellä odottavaa metsämökkiä. Muu seurueemme oli sillä välin käynyt kaupassa ja matkannut meitä ennen mökille. Olimme sitten siinä jossain Abja-Paluojan tienoilla joidenkin viljelysmaiden reunoilla kun tajusimme, että matkassa kestäisi pari tuntia. Emme kuitenkaan voineet vastustaa kiusausta pysähtyä nopeasti matkan varrella olleen Helmen linnanraunion luona. Oli jo pimeää kun pääsimme perille muitten luo, mutta sitten saimme illastaa yhdessä ja lämmittää mökin saunankin. 

Helmen linnan rauniot

Majapaikkamme

Lauantaina oli siis varsinainen tapahtumapäivä. Lähdimme aamupäivällä viisistään kohti kuningaskuntaa. Tulimme paikalle juuri hyvissä ajoin: pian saapumisemme jälkeen alkoi paikalle virrata varsin paljon porukkaa, emmekä onneksi siis joutuneet jonottamaan kuumuudessa. Kuten yleensäkin kun vieraillaan vieraassa valtiossa, oli meidänkin ensiksi hankittava viisumi ennen kuin saisimme astua kuningaskunnan kamaralle. Viisumina toimi paperinen ranneke. Saavuimme juhla-alueelle, tasaiselle peltoaukealle Peipsijärven rannalle. Paikalla oli lukuisia myyntikojuja, jossa myytiin perinteistä juotavaa ja syötävää, käsitöitä ja muuta mihin saada rahat kulumaan. Järven rannalla oli esiintymislava, johon pian saapumisemme jälkeen nousivatkin kuningaskunnan edustajat julistamaan juhlat avatuiksi. Ilmoille kajautettiin setukaisten kansallislaulu ja Setumaan lippu nostettiin salkoon. Se näytti oikein kauniilta elokuisessa kesäsäässä.

Setukaisten lippu liehuu

Allekirjoittanut Setumaan kuningaskunnassa

Avajaistoimitusten jälkeen ryhdyimme kiertelemään myyntikojuja, ja niistä toki löytyi paljon maistettavaa ja ostettavaa. Aurinko suorastaan porotti, ja juotavaa oli oikein pakko kuluttaa. Paikallinen kotikalja maistui virkistävältä ja perinteinen jäätelö myös. Aleksi opetti minulle hieman viroa, jotta selviäisin asiakaspalvelutilanteista: ”Tere, kas sa räägid soome või inglise keelt?”. Osaan nyt ainakin tuon ja tervehtiä sekä kiittää viroksi. Moni kauppias puhuikin jonkin verran suomea. Panin merkille, että väkeä tapahtumassa oli ainakin omiin silmiin paljon; eivät olleet mitkään ihan pienet markkinat. Ja hyvä niin, että tällaiset kansanjuhlat ovat elinvoimaisia! Kansallispukujen määrä oli myös sangen hyväksyttävällä tasolla.

Seurueeseemme liittyi myös Tartosta paikalle matkustaneet tuttavamme Hõimulõimed-järjestöstä. He liittyivät mukaamme ja yöpyisivät myös mökillä seuraavan yön, kuten oltiin alun perin sovittukin. Heillä on myös keskenään bändi, Kännu Peal Käbi, joten saimme nauttia heidän monikielisistä lauluistaan sekä kansantansseistaan nyt päivällä ja vielä myöhemmin illalla mökillä. 

Tukinheittoa

Tapahtumassa oli paljon ohjelmaa ja kisailua: laulukisa, kalastuskisa, sanallista kisailua ja ruoan maistelua. Minulle jäi mieleen harmonikkakisa, jossa joku soitti Säkkijärven polkkaakin. Kävimme myös seuraamassa voimamieskisaa, jossa viisi vahvaa setukaismiestä kisailivat tukinheitossa ja valtavan kiven kantamisessa. Jossain vaiheessa oli myös tämän kuningas Pekon käskynhaltijan vaalit, mutta se meni minulta ohi keskustellessani näiden tarttolaisten kanssa. Ilta tavallaan huipentui kuningaskunnan sotaväen ohimarssiin, jossa hieman hullunkuriset ajoneuvot ajelivat yleisön ihasteltaviksi. Kuten kuvasta näkyy, Setumaan kuningaskunnalla on myös ydinaseita. Peipsijärven toisella puolella pidätettiin varmasti hengitystä. 

Kuningaskunnan ydinase

Illalla olisi vielä ollut mainion Kiiora-yhtyeen esitys, mutta seurueemme päätti lähteä mökille päin, jotta meillä olisi aikaa seurustella, laittaa ruokaa ja käydä saunassa. Kävimme myös uimassa järvessä. Ilta oli oikein miellyttävä, ja jätimme kaikki terveiset metsämajan vieraskirjaan omilla kielillämme, minä eteläpohjalaisella murteella.

Sunnuntaina oli meidän suomalaisten määrä palata takaisin kotomaahan, mutta sen aika olisi vasta illalla, ja meillä olisi siis koko päivä aikaa ammentaa lisää Viron nähtävyyksiä. Siivosimme mökin jäljiltämme ja lähdimme kolmella autolla ajelemaan kohti Peipsijärveä. Tarttolaiset ystävämme pysähdyttivät meidät parilla nähtävyydellä. Ensimmäisenä kohteena oli Reegi maja, eli virolaisen kenraalin Nikolai Reekin päämaja Setumaan reunalla. Alue oli Viron ensimmäisen tasavallan aikaan ollut kasarmialue, ja tämä mintunvihreä ja komea, uudelleenrakennettu rakennus oli toiminut kyseisen kenraalin huvilana. Nykyään rakennuksessa toimii kahvila sekä museo, jossa kerrotaan Viron vapaussodan sekä lähialueen vaiheista. Majapaikan jälkeen kävimme vielä tarkastamassa viikinkiaikaisen hautakummun, josta nyt ei voi paljoa sanoa. Joka tapauksessa sain jälleen kiitettävän annoksen historiaa. Tarttolaisten toveriemme piti kuitenkin lähteä omille teilleen, sillä heillä oli vielä samana päivä keikka, ja meitä oli jälleen viisihenkinen seurue jäljellä.

Reegi maja

Suunnitelmanamme oli suunnata kohti Peipsijärveä. Sen ranta-alueita asuttavat virolaisten lisäksi myös vanhauskoisiksi kutsuttu, venäjänkielinen ja perinteistään tiukasti kiinni pitävä kansanryhmä. Heidän esi-isänsä eivät hyväksyneet Venäjän tsaarin 1600-luvulla tekemiä ortodoksisen kirkon uudistuksia, ja sen takia heitä vainottiin. 1700-luvulla heitä alkoi muuttaa Viron alueelle Peipsijärven rannalle, ja siellä heitä nyt siis vieläkin on. Kalastus – ja sipulit – ovatkin iso osa heidän kulttuuriaan. Niinpä kävimme paikallisessa kalaruokaravintolassa nauttimassa perinteisen aterian, ja siinä oli kyllä ainoastaan kehuttavaa. Ankeriasta en ollutkaan ennen maistanut. 

Kalainen ateria

Vanhauskoisten ravintolan sisällä

Aterian jälkeen ajoimme Kallaste-nimiseen kylään Peipsijärven rannalla. Järven rantaa koristivat hyvin kauniit punaisesta hiekkakivestä muodostuneet kalliot. Niissä pesii pääskysiä, joka on muuten Viron kansallislintu. Nyt vasta näin kuinka valtava Peipsijärvi oikein onkaan – eihän toista rantaa edes näkynyt! Venäjä on jossain siellä horisontin takana, ajattelin. Näkymä oli hyvin vaikuttava, vettä silmin kantamattomiin, mutta silti se ei ollut meri. Riensimme tietenkin uimaan. Rantavedessä piti ”kävellä” aika pitkään, kunnes vesi oli niin syvää, että jalat eivät enää ulottuneet pohjaan. Vesi oli lämmintä, ja ilma oli kuin morsian. Ajattelin, että ei oikeastaan huvittaisi lähteä mihinkään vedestä. Kuka kaipaa Kanarian saarten tai Thaimaan aurinkorantoja, kun ihan naapurissa on tämmöinen, mietin kelluessani vedessä. Suorastaan hengellinen kokemus.

Kallasten punertavat hiekkakivikalliot

Peipsijärven rannalla

Lähdettävä kuitenkin oli. Alkoi olla jo ilta, ja meidän pitäisi lähteä ajamaan kohti Tallinnaa, jotta ehtisimme laivaamme. Matkalla ajoimme vielä joidenkin idyllisten kylien läpi. Viro oli kyllä kaunis maa. Mieleen jäivät myös maanteiden varsilla olevat, tolppien päässä lepäävät haikaranpesät, jotka virolaiset ovat niiden pesittäväksi rakentaneet. Tallinaan saavuimme illalla, ja hyvästeltyämme Tiinan oli aika astua laivaan kohti Katajanokan satamaa.

Sellainen oli siis reissumme Viroon ja Setumaan kuningaskuntaan. Kuningaskunnan päivä kyllä kruunasi myös meikäläisen kesän. Viro on mahtava maa täynnä mielenkiintoista historiaa ja kulttuuria, ja paljon minulta jäi vielä ensi kerrallekin nähtäväksi.

Mieleeni jäi vielä kenraali Reekin museossa esillä ollut teksti, joka kertoo setukaisista. Kyseinen kirjoitus on virolaisen kirjailijan Peeter Lindsaaren romaanista Värska vuodelta 1977. Käänsin sen englannista suomeksi ja yhdyn sen sanomaan:

”Täällä setukaiset ovat epätoivoisesti ponnistelleet suojellakseen Viron kansallista rajaa pitkien vuosisatojen ajan. Tätä ponnistelua ei ole huomattu, eikä sitä ole välitetty ymmärtää. He eivät ole koskaan saaneet kuulla keneltäkään mistään tiedostavia kiitoksen sanoja. Setukainen harmaassa takissaan on tullut loukkaavasti ylenkatsotuksi, huolimatta siitä, että hän ansaitsisi kunnioitusta kansallisena sankarina omassa oikeudessaan. Häntä ei tulisi pilkata, vaan arvostaa sen takia, että hän on pitänyt kynsin hampain kiinni omastaan pitkäjänteisellä jääräpäisyydellä. Sisämaassa sivistynyt virolainen on kadonnut jäljettömiin keskelle saksalaista aatelia. Mutta lukutaidoton setukainen harmaassa takissaan on häpeilemättä pysynyt setukaisena. Esi-isiltä perityt kieli, kansallispuku, kansanlaulut ja perinteet on pidetty kunniassa ja säilytettynä. Setukaiset eivät ole rynnänneet vaihtamaan omaansa ulkopuolisiin asioihin, joiden on uumoiltu olevan parempia.”

Iivo Kalijärvi
sihteeri

Huomautus: Tekstiä tarkennettu 30.8.2023.

Hallitus esittäytyy: Mariann Bernhardt

Tässä blogikirjoitusten sarjassa esitellään Sukukansojen ystävät ry:n toimijoita. Haluamme myös tällä tavoin madaltaa kynnystä osallistua järjestön toimintaan ja tapahtumiin, minkä lisäksi tämä on yksi tapa kertoa lisää järjestössä aktiivisesti vaikuttavien henkilöiden taustasta ja suhteesta suomalais-ugrilaisiin kansoihin.

Haastattelussa Mariann Bernhardt, hallituksen jäsen

Mariann Bernhardt. Kuvaaja: Balázs Bernhardt

 

1. Miten kiinnostuit sukukansoista?

Lukiossa kuuntelin suomalaista heviä, ja musiikin kautta heräsi kiinnostukseni suomen kieltä kohtaan. Suuntasimme kavereitteni kanssa kirjastoon ja lainasimme suomen oppikirjan. Silloin vasta opimme, että suomi ja unkari ovat kielisukulaisia. Koulussa emme olleet tästä kuulleetkaan – Unkarissa on paljon ihmisiä, mukaan lukien meidän entinen äidinkielenopettajamme, jotka eivät ymmärrä, mitä kielisukulaisuus on ja luulevat sen olevan salaliittoteoria, jolla halutaan sortaa unkarilaisia.

Kiinnostus suomen kielestä heräsi minussa uudestaan, kun näin yliopistossa mainoksen suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen sivuainekokonaisuudesta. Päätin hakea sinne. Ensimmäisenä opiskelin suomea ja mansia, ja oli mahtavaa, kun pääsin Turkuun vaihtoon kokonaiseksi vuodeksi. Turkuun sitten jäinkin, mutta myöhemmin erikoistuin ersään, mokšaan ja koltansaameen.

Kielet ja kielten opiskelu ovat alkaneet kiinnostaa minua vasta yliopistossa, ja tykästyin varsinkin kielioppiin ja eri kielten rakenteiden opiskeluun ja vertailemiseen. Matkailu on tosin aina kiinnostanut minua ja sukukieliämme pääsin opiskelemaan tai opettamaan ja tutkimaan monessa paikassa: Inarissa, Venäjän eri alueilla, Virossa ja Itävallassa. Suomalais-ugrilainen kielentutkimus ei ollut määrätietoinen valinta, vaan ihan sattumalta ajauduin alalle. Kiinnostusta näköjään kuitenkin riitti, sillä alalla olen ollut yli kymmenen vuotta. 😊

2. Miten tulit mukaan Sukukansojen ystävien toimintaan?

Olen ollut Sukukansojen ystävien jäsenenä jo pitkään, koska olen ollut kiinnostunut kaikenlaisesta sukukansatoiminnasta. On ollut hienoa seurata, miten yhdistys alkaa yhä aktiivisemmin toimia ja välittää tietoa sukukansoistamme. Aktiiviseksi toimijaksi tulin tosin vasta tänä vuonna, koska nyt tavoitteeni kohtasivat järjestön kanssa ja olen näillä näkymin pari seuraavaa vuotta Suomessa ilman suurempia katkoksia.

Suurin rooli tässä oli minun ja Minerva Pihan yhteisellä tietokirjaprojektilla, joka saa pian päätöksensä. Tietokirjaa varten keräsin valtavasti tietoa sukukansojemme kulttuurista, musiikista, kirjallisuudesta, elokuvatuotannosta ja peleistä ja ennen kaikkea sain kokeilla, miten voin välittää tietoa minua kiinnostavista asioista selkeällä ja ymmärrettävällä suomen kielellä. Tutkijoilta näet vaaditaan, että he viestittäisivät yleistajuisesti tutkimuksensa tuloksista, mutta harvoin on mahdollisuutta tai aikaa perehtyä siihen, miten sitä tehdään. Tietokirja antoi mahdollisuuden nähdä tieteenalani uudesta näkökulmasta, jonka keskiössä on sukukansojemme arki, eikä pelkästään se kieli, jota he puhuvat. Sain siis ainutlaatuisen mahdollisuuden olla tämän hankkeen osa ja opin sitä kautta valtavasti uutta.

Sen varmaan kaikki tietävät, että kirjaan ei mahdu kaikkea. Kansien väliin mahtuu vain kuvia ja tekstiä – ja niitäkin vain rajoitetusti. Sukukansojen ystävien hallituksen jäsenenä minulla on mahdollisuus jatkaa tiedon välittämistä sukukansoistamme tästä eteenpäinkin.

3. Mitä tahdot sukukansatyöllä saavuttaa?

Suurin osa sukukielistämme ovat uhanalaisia, eli ne ovat todellisessa vaarassa kadota. Olen huomannut ja törmännyt usein siihen, että Suomessa vain harvat tietävät sukukansoistamme ylipäätään; jopa tietoisuus saamelaisista ja karjalaisista on hyvin vähäistä, millä on toisinaan vaikutusta poliittisiin päätöksiin asti.

Toisaalta huomasin myös, että ihmiset ovat kiinnostuneita sukukansoistamme, mutta tiedon löytäminen voi olla vaikeaa. Jopa suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen opiskelijat eivät aina ole tietoisia siitä kulttuurista, jonka piirissä heidän opiskelemaansa kieltä puhutaan. Opiskelijoiden palaute onkin rohkaissut käsittelemään kielikursseilla myös sukukansojemme kulttuuria mahdollisuuksien mukaan. Kiitos heille!

Ensisijaisesti haluan välittää tietoa sukukansojemme arjesta ja tilanteesta ja näyttää, miten jokainen kieli ja kulttuuri on ainutlaatuinen ja tutustumisen arvoinen. Toivon, että yhä useammat ymmärtäisivät, mitä kielellinen monimuotoisuus tarkoittaa ja miksi kielten opiskelu on hyödyllistä ja tärkeää. Minun näkökulmani on vahvasti sukukielissä – onneksi Sukukansojen ystävien hallituksessa on myös muiden alojen edustajia, ja näin pystymme antamaan monipuolisen kuvan sukukansoistamme.

4. Kuinka Venäjän nykytilanne vaikuttaa yhteistyöhön sukukansojemme kanssa?

Se vaikuttaa todella paljon, ja sen vaikutukset huomaan paitsi työssäni, myös arjessani. Yhteyteni ystäviin ja ersän ja mokšan äidinkielisiin puhujiin eivät onneksi katkenneet, mutta on tullut paljon vaikeammaksi ylläpitää niitä. Aikaisempina vuosina olen matkustanut Venäjälle säännöllisesti ja asuin myös Saranskissa puoli vuotta, esiinnyin konferensseissa ja kerroin radio- ja televisiolähetyksessä tutkimukseni tuloksista, pidin yhteyttä ystäviin ja opiskelin Volgan alueen kieliä kesäleireillä tai -yliopistoissa. Venäjältä tuli myös vaihto-opiskelijoita Turkuun, jotka kertoivat myöhemmin, kuinka suuresti vaihto-opiskelu vaikutti heihin. Yhtenä esimerkkinä voisin kertoa ystävästäni, joka perusti vaihto-opiskelunsa aikana ensimmäisen ja ainoan mokšankielisen videoblogin!

Nyt jäljelle jäi vain yhteydenpito Internetissä kaikkine vaikeuksineen. Ei ole enää mahdollista keskustella ongelmista tai haaveilla yhdessä vapaasta Venäjästä yön pikkutunneilla. Venäjällä ei ole samanlaista vapautta kuin Suomessa. Olen huolissani ystävistäni ja toivon, että heille kaikki olisi hyvin.

Tervetuloa kirjoittamaan seuraavaan Alkukoti-numeroon!

Sukukansojen ystävät ry:n julkaisemaa, suomalais-ugrilaisia kieliä, kansoja ja kulttuureita popularisoiva Alkukoti-lehden seuraava numero on tekeillä. Lehden teemoja ovat tällä kertaa kielet ja identiteetti.

Kutsumme teitä kirjoittamaan lehteen erilaisia juttuja haastatteluista arvosteluihin, myös teeman ulkopuolelta. Aiheet voivat olla päivän polttavimpia, nostoja muinaisuudesta tai jotain siltä väliltä. Mikäli työskentelet tieteen alalla, kannustamme kirjoittamaan tutkimuksestasi.

Voit kirjoittaa muullakin kielellä, kuin suomeksi. Suomalais-ugrilaisilla vähemmistökielellä kirjoitetut artikkelit saavat rinnakkaisversion suomeksi. Muussa tapauksessa julkaisemme jutustasi suomenkielisen käännöksen. Otathan yhteyttä, mikäli kielistä on kysyttävää.

Otamme heti vastaan artikkeleita, ja niiden palautuksen määräaika on 15. syyskuuta 2023. Hyväksyttyjen juttujen oikoluetut versiot tulee korjata lokakuun aikana.

Pyrimme julkaisemaan numeron mahdollisimman pian, vuodenvaihteessa 2024.

Kaikki kirjoittajat saavat tekijänkappaleen ja mahdollisuuksien mukaan pienen symbolisen rahallisen korvauksen.

Lähetä juttusi meille osoitteeseen sukukansojenystavatry@gmail.com.

Pidätämme oikeuden olla julkaisematta juttuja, jolloin kirjoituspalkkiotakaan ei makseta, ellei juttua julkaista sellaisenaan tai muokattuna myöhemmin.

Kesäisin terveisin

Alkukoti-lehden toimituskunta

Marilais-virolaista säveltaidetta Jyväskylän suvessa

Maanantaina 3. päivänä heinäkuuta Jyväskylässä oli tarjolla harvoin kuultua ja harvinaisen hyvää elävää musiikkia, kun marilainen laulaja Anna Makeev ja virolainen kanneltaja Kristi Mühling esiintyivät Palokan pelimannitalolla. Suuntasimme talolle kolmen Sukukansojen ystävien jäsenen voimin, ja heti kättelyssä oli todettava, että vanha talo tarjosi lämpimine puupintoineen ja hieman etnofuturistisine sisustuksineen erinomaiset puitteet illan konsertille. Sen lisäksi talon yläkerrassa sijaitsee maailman ainoa kannelmuseo, jonne allekirjoittaneen on pitänyt tehdä vierailu varmaan jo yli kymmenen vuoden ajan.  

Upeassa hirsirakennuksessa oli sisällä etnofuturistinen tuntu

 

 Saavuimme paikalle yli puoli tuntia ennen konsertin alkamista, jotta ehtisimme tutustua kannelmuseoonkin, missä saimmekin opastetun kierroksen. Jo tässä vaiheessa väkeä alkoi saapua paikalle sankoin joukoin. Onneksi ehdimme kiertää museon, jonka vanhin kannel on ajoitettu niin, että se saattaa olla jopa 1850-luvun tietämiltä. Se on peräisin Keski-Palokasta. Museossa on esillä paljon niin sanottuja Saarijärven kanteleita, joka on melko tunnettu kanneltyyppi. Kokoelman osana on myös Perhonjokilaakson kanteleita, jotka edustavat pohjalaisia kanteleita.

 

Tarvittava sanasto

Harvinaislaatuisen pienikokoinen Saarijärven kannel

Kuvassa marien kannel

 

 

Vitriinissä lepää museon vanhin kannelaarre

 

Museon kokoelmat havainnollistivat myös konserttikanteleiden kehitystä mielenkiintoisesti. Ne edustavat museon uusimpia kanteleita, sillä oman kanteleensa on perinteisesti jokainen soittaja valmistanut itse. Siksi teollisesti valmistetut kanteleet ovat muihin soittimiin verrattuna todella uusia. Näin ollen alle satavuotiaissakin kanteleissa on havaittavissa paikallisia piirteitä, mutta myös huomattavia yksilöllisiä eroja. Oman kanteleen valmistaminen on ollut soittamisen peruslähtökohta Suomen lisäksi myös Virossa. Kokoelmissa oli myös yksi virolainen kannel sekä marilaisten kantele. 

 

Vapaita penkkejä ei juurikaan jäänyt

 

Kierroksen jälkeen ehdimme parahiksi paikoillemme, joita ei jäänyt montaa vapaiksi. Konsertissa Anna oli pukeutunut upeasti koristeltuun marilaiseen perinneasuun, jonka hän oli perinyt mummoltaan. Takin hän oli saanut tädiltään. Konsertin aluksi kuultiin lauluja itämarin eli niittymarin kielellä ja alustukset kuultiin suomeksi. Duo yhdisteli taidokkaasti itämarilaisia perinteisiä lauluja kokeilevaan virolaiseen kantelemusiikkiin. Ohjelmassa olikin samoja sävelteoksia, joita olimme kuulleet edeltävä lauantaina Kuhmossa Sommelo-musiikkijuhlassa, jossa oli tänä vuonna erityinen sukukansateema. Onhan kaupunki tänä vuonna suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki. Samojen numeroiden kuuleminen ei tietenkään haitannut itseäni laisinkaan. Lisäksi erityislaatuisen paikan ansiosta tunnelma oli jokseenkin erilainen kuin Kuhmossa, vaikka sielläkin tunnelma oli erinomainen. 

Ennen konsertin alkua järjestäjä esitteli muusikot

Anna Makeev ei ole lähtöisin Marinmaalta, vaan hän on kotoisin sen itäpuolelta, eli hän on uralinmarilainen. Itämarin kieltä puhuvia mareja on päätynyt Marinmaan ulkopuolelle siksi, että venäläiset ortodoksipapit pyrkivät kastamaan mareja kristinuskoon, mitä osa luonnonuskoa harjoittavista mareista pakeni Permin alueelle. Mareja onkin sanottu Euroopan viimeiseksi luonnonuskontoa merkittävissä määrin harjoittavaksi kansaksi. Kauniisti soineen ja soljuneen musiikin seassa kuultiin myös surumielisiä uutisia siitä, että marien olot eivät ole muuttuneet ainakaan parempaan suuntaan. Anna kertoi juuri kuulleensa, miten venäläiset olivat jälleen ottaneet hänen kotikylästään poikia sotaan Ukrainaan, mistä hän oli silminnähden järkyttynyt.

Väliajan alussa Anna kutsui minut vielä lavan eteen kertomaan Sukukansojen ystävistä, mikä oli häneltä tietenkin todella ystävällinen yllätys. Väliajalla kahvin juomiselle sai sanoa hyvästit, sillä hyvin moni yleisöstä oli kiinnostunut Alkukoti-jäsenlehdestämme, joita varasin aivan liian vähän mukaan. Kiinnostuneita oli jonoksi asti, lehdet kävivät kuin kuumille kiville ja taisimme saada enemmän uusia jäseniä kuin missään muussa tapahtumassa aikaisemmin. Kiitos tästä kiinnostuksesta yhdistystämme kohtaan kuuluu yksinomaan Annalle ja Kristille! Onneksi moni oli valmis vastaanottamaan uusimman lehden jälkilähetyksenä postitse. 

Konserttikannelten kehityksen eri asteita

Väliajan jälkeen kuulimme enemmän virolaista musiikkia ja erään ukrainalaisen tuutulaulunkin. Kristi kertoi erinomaisella suomellaan kiehtovasti virolaisen kromaattisen kanteleen syntyhistoriaa. Soitinmallin on kehittänyt 1900-luvun puolivälissä Väinö Maala, joka oli kotoisin Valgamaalta. Soittimen diatoniset sävelet ovat soittajasta katsoen oikealla ja kromaattiset sävelet ovat taas soittajasta katsottuna vasemmalla. Oli mielenkiintoista kuulla, että tällainen kannel on suosittu säveltäjien keskuudessa. Kristi itse on opiskellut kanteleensoittoa Sibelus-akatemiassa. 

Oli myös jännittävää kuulla, että duon yhteistyö on alkanut itse asiassa Suomesta. Yhteistyö alkoi vuonna 2015 valmistauduttaessa duon ensiesiintymiseen, joka tapahtui vuonna 2016 suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressissa Lahdessa. Siitä tarina jatkui edelleen, ja duo on esiintynyt muun muassa Virossa Heimopäivillä.

Konsertin lopun lähestyessä kuultiin virolaisen mestarin Arvo Pärtin teos Für Alina, joka on alun perin sävelletty pianolle, mutta joka soveltuu hyvin myös kanteleelle. Kristi omisti esityksen mestaripelimanni-soitintutkija Kari Dahlblomille, joka oli myös kantelemuseon perustaja. Für Alinan jälkeen järjestäjät kukittivat tämän taianomaista musiikkia maanantai-iltaan taikoneen kaksikon. Yleisön iloksi ilta jatkui vielä viimeisellä teoksella, Hunt aia taga (’Susi aidan takana’), joka on virolainen kansansävelmä. Tämän numeron aikana Kristi loihti soittimestaan todella luovasti mitä erilaisimpia ääniä, joten teos sopi ehtoon kruunuksi täydellisesti. Konsertin päätyttyä paikalle jäi vielä joukko musiikin ystäviä ja sukukansoista kiinnostuneita keskustelemaan. Vieraita oli paikalla todella kaukaa, sillä yleisössä oli jopa kanadansuomalaisia! Tämän paremmin ei voisi viikko alkaa, sydämelliset kiitokset Anna ja Kristi!

Aleksi Palokangas
Puheenjohtaja
Sukukansojen ystävät ry

Jaa ehdotuksia yhdistyksen tunnuksesta

Sukukansojen ystävät ry täyttää ensi vuonna jo 25 vuotta! Juhlavuoden kunniaksi suunnittelemme yhdistykselle uutta tunnusta, joka julkistetaan juhlavuoden alussa. Nyt sinulla on mahdollisuus antaa ideoita uudeksi tunnukseksi ja eritoten sen vertauskuvallisuutta koskien.

Nykyinen vuonna 2024 retrologoksi siirtyvä logo

Haluamme, että uudessa tunnuksessa on yhdistyksen nimi selkeästi ja helposti luettavassa muodossa. On myös mahdollista, että logosta toteutetaan tekstillinen ja tekstitön versio, jos teksti asettuu logon yhteyteen jollain sopivalla tavalla.

Tunnuksen aiheen pitäisi olla sellainen, että se liittyy mahdollisimman moneen suomalais-ugrilaiseen kansaan. Yhteyden eri kansoihin pitää olla helpohkosti selitettävä ja eritoten mieleenpainuva. Meille on tärkeää, ettemme käytä minkään yksittäisen kansan symboliikkaa, koska haluamme edustaa kaikkia suomalais-ugrilaisia kansoja niin pitkälti kuin se on mahdollista. Tunnuksessa voi olla erilaisia osia ja perustekijöitä, mutta se ei saa olla liian yksityiskohtainen tai monimutkainen. Haluamme, että tunnus on helppo painaa, ja että se on kätevää esittää niin pienessä kuin suuressakin koossa ja eri yhteyksissä.

Ehdotusten pohjalta graafikko tekee tunnuksesta lopullisen toteutuksen. Otamme silti mielellämme vastaan myös kuvia ja luonnoksia. Lopullinen toteutus tulee olemaan yhdistyksen hallituksen ja lopullisen työn tekevän graafikon linjaama. Otamme ehdotuksia vastaan 25.7. asti!

Kun lähetät meille ehdotuksesi, niin perustele millaista symboliikkaa näet siinä ja kuinka se mielestäsi liittyy suomalais-ugrilaisiin kansoihin, sukukansayhteistyöhön ja Sukukansojen ystäviin. Toivomme ehdotuksia kesäkuun loppuun mennessä.

Pidätämme oikeuden jakaa meille tulleita ehdotuksia esimerkiksi verkossa. Kaikkia ehdotuksia ei jaeta verkossa. Kerro kuitenkin erikseen, jos haluatko nimesi mainittavan, mikäli luonnos julkaistaan verkossa. Lähetä ehdotus sähköpostiosoitteeseemme sukukansojenystavatry@gmail.com.

Sukukansaterveisin

Aleksi Palokangas      Niko Partanen
Puheenjohtaja             Varapuheenjohtaja
Sukukansojen ystävät ry