Vierailuja:

perjantai 9. helmikuuta 2024

Poron hahmossa pitkin taivaankaarta -elokuvan juhlanäytöksessä

Jyväskylän Seminaarinmäellä sijaitsevassa Villa Ranan elokuvateatterissa, Kino Aurorassa, esitettiin 24.1.2024 aiheiltaan suomalaisugrilaisia dokumenttielokuvia. Illan aikana nimittäin esitettiin 85-vuotiaan, ansioituneen dokumentintekijä Markku Lehmuskallion kaksi dokumenttia: tundranenetseistä kertova Poron hahmossa pitkin taivaankaarta sekä sen jälkeen pohjoisen arktisen alueen alkuperäiskansoista kertova Anerca – elämän hengitys. Itse elokuvien ohjaaja Lehmuskallio oli paikalla vierailemassa, ja elokuvien jälkeen oli mahdollisuus esittää hänelle kysymyksiä aiheisiin liittyen. Allekirjoittaneella oli aikaa katsoa vain elokuvista ensimmäinen, joten tässä lyhyt blogiteksti siitä.
 
Elokuvan ohjaaja Markku Lehmuskallio kertoo elokuvan taustasta. Kuvaaja: Iivo Kalijärvi

Dokumentti siis kertoo tundranenetseistä – keitä he oikein ovat? No, he ovat tietenkin yksi sukukansoistamme. Tarkemmin nenetsit kuuluvat samojedikansoihin, joka on kattokäsite eräille Ural-vuoriston länsi- ja itäpuolella asuville kansoille, joiden perinteisiin elinkeinomuotoihin on kuulunut varsinkin tundranenetseillä poropaimentolaisuus. Nenetsit puhuvat, no, nenetsin kieltä, joka kuuluu uralilaiseen kielikuntaan, kuten suomikin. Suomalainen fennougristi M. A. Castrén tutki jo 1800-luvun puolivälissä nenetsien kieltä ja heidän tapojaan. Ennen elokuvan alkua ohjaaja Lehmuskallio huomioikin, että nenetsien elintavat eivät Castrénin ajoista elokuvan tekoon mennessä olleet merkittävästi muuttuneet: kotaan oli korkeintaan ilmestynyt peltikamiina ja öljylamppu.

Elokuvan ohjaaja Markku Lehmuskallio vastailee yleisön kysymyksiin. Kuvaaja: Iivo Kalijärvi

Lehmuskallion dokumentti on kuvattu kevättalvella ja kesällä vuonna 1991. Neuvostoliitto, jonka osa nenetsien asuttama alue tuolloin vielä oli, ei ollut vielä kaatunut. Mietinkin elokuvan aikana useasti nenetsien vaiheita neuvostoaikaan. Mahtoivatkohan he edes huomata lokakuun vallankumousta vuonna 1918? Miten bolševikit ja myöhempi neuvostovalta suhtautui heihin? Elokuva ei käsitellyt tätä. Joka tapauksessa dokumentti seuraa nenetsien jokavuotista vaellusta halki muinaisen asuinmaansa. Talven kylmimmäksi ajaksi nenetsit vaeltavat Ob-lahden eteläpuoleisten metsien suojaan, ja kesäksi he suuntavat Jamalin niemimaalle, Kara-meren äärelle kohti kesälaitumia. Nenetsit ovat siis paimentolaiskansa, ja he paimentavat poroja. Niitä saattaa olla paimennettavana tuhatkunta, ja tundran halki kulkeva tuhannen sarvipään jono oli filmilläkin vaikuttava näky, omin silmin varmasti parempi. Porot ovat nenetsien elinehto: ne ovat pääosa ravinnosta, niiden ruumiinosista voi valmistaa kaikenlaista elintärkeää ja niitä voi käyttää vetojuhtina tavaroiden ja ihmisten liikuttamiseen. Nenetseillä kulkeekin porojen lisäksi aina mukana kaikki tarvittava alkaen poronnahkaisesta kodasta. He ovat jatkuvasti liikkeellä ja aina kotona siellä, mihin kotansa pystyttävät.

Elokuvassa ei ole juontoa muuta kuin hieman alussa. Muutoin vain seurataan nenetsien työskentelyä arkiaskareidensa parissa. Välillä ääniraitaa värittää jokin nenetsiläistä suullista perinnettä edustava laulu, joka kertoo jonkin tarinan porovaljakkokisailusta tai rakkaudesta. Musiikin ja laulujen lisäksi elokuvan äänimaailmaa leimaavat talvimaisemassa jatkuva tuulen ujellus, ja kesäisin lukemattomien hyttysten ininä. Siihen nenetsitkin ovat tietysti tottuneet. En kyllä haluaisi olla siellä kesäisellä tundralla ilman hyttysverkkoa hatussa.

Elokuvan aikana ei kyllä voi kuin ihailla nenetsien omavaraisuutta ja käsityötaitoja. Heiltä olisi paljon opittavaa sen osalta. Reki valmistuu näppärästi puusta ja poron nahasta ja jänteistä, ja kodikas kota pystytetään vaivatta. Tapetut porot riisutaan taitavasti nahastaan, ja ruumiinosat, joista mikään ei mene hukkaan, irrotetaan ja asetetaan näppärästi riveihin, ja lopputulos näyttää kuin eri osiin puretulta koneelta. Liha vedetään usein raakana ja verisenä. Itse kokeilin hiljattain raakaa hirvenlihaa, mikä oli ihan hyvää, mutta luulen, että minusta ei olisi tuohon elämäntyyliin.

Nenetsit käyvät kaksi kertaa vuodessa kaupassa. Elokuvan kohtauksesta päätelleen he tapaavat laittaa länsimaalaisemmat vaatteet päälleen asioidessaan siellä; miehellä oli esimerkiksi pikkutakki mennessä ostamaan venäjää puhuvalta kauppiastädiltä omenoita ja muita tarvikkeita. Nenetsitkään eivät siis mitä ilmeisimmin ole kyenneet pakenemaan modernisaatiota. Lehmuskallion kommentti dokumentin alussa oli kai enemmän retorinen, sillä elokuvassa kyllä esimerkiksi näkyy, kuinka nenetsilapsille on hankittu värityskyniä ja paperia, ja yhdessä kohtauksessa nenetsinainen säätää radiota. Muutoksia M. A. Castrénin ajoilta on siis jonkin verran. Elokuvan nenetseillä on myös selvästi venäläiset etunimet, kuten Ivan, Alexander ja Lena, mikä kertoo paimentolaisten joutumisesta kontaktiin modernin valtiorakenteen kanssa, kun neuvostoviranomaisille (tai Venäjän keisarikunnan) on pitänyt ilmoittaa jokin ”oikea” nimi rekisteriin.  Mitenköhän tänä päivänä, elokuvasta on kuitenkin 30 vuotta aikaa? Löytyyköhän nenetseiltäkin jo älypuhelin? Kehityksen marssi näyttäisi olevan väistämätön.

Pidin elokuvasta. Suoraan sanottuna mietin ennakkoon, että tylsistyisinkö sen aikana, kun en dokumentteja, varsinkaan tällaisesta aiheesta tapaa katsoa. En kuitenkaan huolehtinut kellosta näytöksen aikana, kuten eivät nenetsitkään vahtaa rannekelloa tai kännykkää, korkeintaan auringon asentoa. Nenetsien uskonnollisista menoista ei elokuvassa paljon ollut, ja olisin siitä kyllä mielelläni kuullut. Elokuvan jälkeen Lehmuskallio kuitenkin tosiaan vastaili yleisön kysymyksiin, ja selitti innokkaasti tutkimusaiheestaan, muun muassa nenetsien uskonnosta. Ihmisillä oli paljon kysyttävää ja aikaa rajallisesti, joten en itse valitettavasti kerennyt kysyä oikein mitään. Lähdin teatterista huomaten, että elokuva oli synnyttänyt paljon ajatuksia.

Vielä vähän nenetsien vaiheista 1900-luvun aikana: elokuvasta minulle jäi käsitys, että nenetsit olisivat voineet elää hyvinkin eristyksissä Neuvostoliiton koneistosta ja maailman tapahtumista. Elokuvan kuvausajankohta, eli vuoden 1991 alkupuoli sai minut erityisesti pohtimaan, kuinka tietoisia nenetsit olivat Neuvostoliiton romahtamisesta. Elokuvasta tämä ei välity, mutta tosiasiassa eivät nenetsit eläneet autuaassa tietämättömyydessä ja vapaassa eristyksessä Neuvostoliitosta ja sen tapahtumista. Kenties Venäjän keisarikunnan aikaan nenetsit pystyivät Siperian periferiassaan paremmin elättämään itsensä perinteisten elinkeinojensa ja -tapojensa kautta, mutta valtion muututtua totalitääriseksi oli vain vääjäämätöntä, että nenetsitkin laitettiin usein työskentelemään kolhooseille. He saivat edelleen hoitaa poroja ja harjoittaa muita perinteisiä elinkeinoja, mutta porot olivat kolhoosin, toisin sanoen valtion, eivätkä perheen tai suvun omistuksessa. Nenetsien ja muiden arktisten kansojen pakkoasuttaminen kaupunkeihin oli myös agendana – viranomaisten onnistuminen ei kuitenkaan ollut tässä asiassa täydellistä erämaan luonteen vuoksi. Neuvostoliitto koetti myös teollistaa nenetsien perinteisiä asuinalueita, ja nykyään kaasu- ja öljyteollisuus on levinnyt jossain määrin myös Uralin alueelle, muuttaen osaltaan nenetsien perinteistä elinkeinorakennetta ja fyysistä elintilaa.  1930-luvun alkupuolen Neuvostoliitossa otettiin myös tavoitteeksi kehittää kirjakieli monille uralilaisille kielille, myös nenetseille. Jonkin verran nenetsiläistä älymystöä, kuten runoilijoita, oli myös. Neuvostoliiton suhtautuminen vähemmistökansoihin tietenkin muuttui hyvin pian sortavaksi, eikä se kannustanut vähemmistöjen kielen kehittämiseen tai opettamiseen. Tämä, sekä asuntolakoulut ja kaupungistuminen onkin johtanut siihen, että harvempi nenetsinuori puhuu enää nenetsiä. Loppujen lopuksi osa nenetseistä siis saattoi elää hyvinkin perinteisesti tundralla, mutta nenetsikansa ei laajemmin voinut välttyä modernisaatiolta Neuvostoliiton muodossa, tai sen jälkeenkään.

Iivo Kalijärvi,
sihteeri

sunnuntai 4. helmikuuta 2024

Hei naamattomat nuket hyppikää!

Miksi vuodenvaihteen tienoilla meillä suomalais-ugrilaisilla kansoilla on kaikenlaisia kummallisia karnevalistisia menoja? On kekripukkia, joulupukkia, tonttuja ja nuuttipukkeja. Pukeudutaan hirveisiin vaatteisiin, nurin käännettyihin turkkeihin ja naamioihin, kierrellään ihmisten kodeissa ja pelotellaan, huvitellaan ja hullutellaan. Mitä järkeä?

Luokaamme katsaus marien vuodenvaihteen ajan juhlaan. Marit viettävät keskitalvella perinteistä šorykjol (’lampaan jalka’) -juhlaansa. Nimi tulee siitä, että juhlaan kuuluu olennaisesti lampaitten jalkojen nykiminen niiden runsaan sikiävyyden takaamiseksi alkavana vuonna. Sitä vietettiin perinteisesti jonkin verran aikaisemmin kuin ortodoksista joulua, ja se kesti kokonaisen viikon. Se alkoi aina ensimmäisenä talvipäivänseisausta seuraavana perjantaina, koska perjantai on yleensäkin marien perinteinen pyhä päivä. Nykyisin se voi olla samoihin aikoihin kuin ortodoksinen joulu. Juhlaruokiin kuuluu muun muassa lampaan pää ja isot lihapelmenit. Kun ottaa huomioon, että sana pelmen on saatu venäjään (ja siitä meille) nykykäsityksen mukaan permiläisistä kielistä, voisi ajatella, että nykyinen yleisvenäläinen tapa nauttia erityisesti uudenvuodenaaton juhlaruokana pelmenejä voisi hyvinkin olla alun perin suomalais-ugrilaista perua.

Šorykjolin aikana ennustetaan tulevaa. Se tapahtuu hyvin monin eri tavoin. Yksi tapa on kuunnella, mitä Vasli kuva ja Vasli kugyza eli Vasli-akka ja Vasli-ukko sanovat. 

Juhlan aikana kuljetaan perinteisen haitarimusiikin säestyksellä kylänraitilla ja poiketaan taloihin. Kulkueessa on perinteisesti Vasli kuvan ja kugyzan lisäksi mukana muun muassa eläinhahmoja. Tulijat laittavat taloissa pöytään tukun lampaanvillaa. Se takaa menestyksen alkavana vuonna. Vasli kuva ja kugyza heittävät lattialle jyviä toivottaen talolle hyvää satoa seuraavana kesänä. Kulkijoita täytyy kestitä kunnolla ja heille täytyy esitellä vuoden aikana tehtyjä käsitöitä, jotta piirtyisi kuva ahkerasta ja reilusta isäntäväestä.

Kulkijat ovat pukeutuneet marilaisiin pukuihin, ja heillä voi olla naamio, jossa on karkeasti kuvattu kasvot, silmät ja suu. Joskus kasvot on vain peitetty valkealla kankaalla tai harsolla, jossa voi olla vain huomaamattomat aukot suun ja silmien kohdalla, aina ei niitäkään. Näin pukeutuneet ihmiset muistuttavat erehdyttävästi mareilla ja udmurteilla usein nähtäviä perinteisiä nukkeja, joille ei tehdä kasvoja, vaan kasvojen kohdalla on valkea kangas. Nukelle ei nimittäin pidä tehdä kasvoja, jotta se ei tulisi eläväksi.

Shorykjolin nykyistä viettoa eräissä marikylissä voi nähdä muun muassa seuraavissa tuoreissa ohjelmissa vaikkapa YouTubesta:

Шорык йол 2024г:
https://www.youtube.com/watch?v=hrCN4FPDpqA

«Шорыкйол в Олорах». Пошкудем 16.01.2024:
https://www.youtube.com/watch?v=KRv6fTwH-Ck

Permiläisillä kansoilla eli komeilla ja udmurteilla perinteinen sanasto ja uskomukset antavat huikaisevan valaistuksen kyseisen vuodenajan menoihin. Yhteispermiläiseen sanastoon kuuluva sana, josta tähän aikaan viittaavat ilmaisut on muodostettu, on komissa vež ja udmurtissa vož. Kantasana esiintyy myös yksinään: udmurtin kielessä ’risteys’ on vož. Esimerkiksi ’tienristeys’ on śures vož. Näistä sanoista on johdettu kummassakin kielessä lukuisia verbejä, substantiiveja ja adjektiiveja. Adjektiivinjohtimella, joka on komissa a ja udmurtissa o on saatu sanat veža ja udmurtissa vožo, joilla kutsutaan keskitalven aikaa.

Keskitalven aika on siis sananmukaisesti ’risteyksellinen’, ’vaihdoksellinen’ tai ’muutoksellinen’. Komissa veža tarkoittaa nykyisin ennen kaikkea pyhää, esimerkiksi veža aj on ’pyhä isä’ eli ortodoksipappi ja veža va on ’pyhitetty vesi’. Mutta ilmauksessa veža dyr (veža ’aika’, ’keskitalven aika’) se on tietysti ollut käytössä jo kauan ennen kuin ortodoksikirkon mukainen käsitys pyhästä tuli tutuksi.  

Udmurtissa tätä aikaa kutsutaan samoin vožo dyr. Yhteinen merkitys näkyy juuri tässä ikivanhassa yhteisessä ilmaisussa. Mutta toisin kuin komissa sanalla vožo (sama kuin komin veža) ei udmurtissa ole merkitystä ’pyhä’ vaan se tarkoittaa tänä keskitalven aikana ihmisten pariin jalkautuvia henkiä. Udmurtit uskoivat tai voivat uskoa vieläkin, että tänä vaikeana murrosaikana keskitalvella maan alta ja vesistä tulee esiin ihmisten maailmaan kaikenlaisia pahantahtoisia ja saastaisia henkiä. Komeilla uskomus on aivan yhtä vahva, mutta näitä henkiä vain kutsutaan aivan eri sanoilla. Yhtä kaikki, he ovat kanssamme tämän ajan.

Yhteispermiläinen tapa on lähettää nämä henget veža- tai vožo-ajan päätteeksi veteen takaisin. Se tapahtuu menemällä joen jäälle ja tekemällä sinne ristinmuotoinen avanto. Yleisvenäläinen perinne tänä aikana on ortodoksikirkon vaalima juhla kreštšenije, jota vietetään Jeesuksen kasteen muistoksi. Myös siinä hakataan veteen iso ristinmuotoinen avanto, jossa uskovien on kastauduttava. Uskomukset ovat jo kauan sitten liittyneet vahvasti toisiinsa: ihmisen on nimittäin kirkon oppien mukaan avannossa kastautumalla vapauduttava ja puhdistauduttava siitä pahasta, mihin on sotkeutunut, kun on joutunut tänä keskitalven aikana pahojen henkien kanssa tekemisiin.

Keskitalven aika on ymmärretty vaikeaksi ajaksi, jolloin maailma järjestyy uusiksi: Päivä alkaa jälleen pidetä ja yö lyhetä. Tämän vaihdoksen aikana maailma on sekaisin. Ihmisen pitää osallistua tähän kaaokseen, jotta hänkin osana maailmaa järjestyisi taas omalle paikalleen. Siitä kaikki karnevalistiset menot, naamiot ja sukupuolirajat ylittävä pukeutuminen. Tästä johtuu myös se, että tavan tallaajakin ennustaa tänä aikana: on nimittäin otettava hetkestä vaari, kun nämä henget ovat ihmisten parissa. Heiltähän nimittäin se kaikki tieto tulevasta tulee. Samoin näiden henkien kautta on koetettu vaikuttaa alkavan vuoden sato- ja karjaonneen. Tytöt ovat yrittäneet saada selville pääsevätkö tulevana vuonna naimisiin ja minkä nimisen miehen kanssa. Jos joku kuuli ennustusmenojen aikana kellon helinää, se tarkoitti hääkelloja eli häitä tulevana vuonna. Jos joku kuuli jyskytystä, se tarkoitti arkun tekoa eli hautajaisia. Nuoria miehiä eivät kiinnostaneet naima-asiat, vaan he ennustivat metsästysonnea.

Itse asiassa permiläisillä kansoilla on kaksi risteysaikaa, toinen keskitalvella ja toinen keskikesällä. Komissa kesän risteysaika on toinen veža dyr ja udmurtissa invožo eli taivaan risteys. Myös silloin tapahtuu maailmassa täydellinen muutos: päivä alkaa jälleen lyhetä ja yö pidetä. Maa on raskaana tämän ajan loppuun, minkä vuoksi vasta sen jälkeen saa esimerkiksi niittää heinää. Tämän ajan jälkeen maa siis alkaa vähitellen synnyttää satoa. Milloin ja miten maa tulee raskaaksi, selvittäkäämme vaikka ennen juhannusta!

Oikein hyvää tätä vuotta!
 
Ohjelma komilaisista vuodenvaihteen ajan perinteistä dramatisointeineen löytyy YouYubesta haulla: 

Ми танi олам. Олег Уляшев. 12.01.2024
https://www.youtube.com/watch?v=RVJakY0mF4E
 
Esa-Jussi Salminen





sunnuntai 21. tammikuuta 2024

Suomalais-ugrilaiset aiheet hyvin esillä Jyväskylän kirjamessuilla

Jyväskylän Paviljongissa järjestettiin sunnuntaina 26. marraskuuta kirjamessut. Sukukansojen näkökulmasta messujen ohjelmasta erottuivat eritoten inkeriläisyys mutta myös karjalaisuus. Myös muita sukukansoja käsitteleviä kirjoja oli runsaasti esillä.

Tänä vuonna Jyväskylän messujen kirjailijahaastattelut tarjosivat peräti kaksi sukukansoja koskevaa haastattelua. Ensimmäinen haastattelu käsitteli Kentälle jääneet – Kannaksella 1944 kadonneet sotilaat ja heidän etsintänsä -teosta. Toinen sen kirjoittajista on juuriltaan osin inkeriläinen Karjalan valli -etsijäryhmän johtaja Vjatšeslav "Slava" Skokov, joka on ammatiltaan ydinfyysikko ja joka elää Suomessa paossa Venäjän armeijan kutsuntoja. Hänen kanssaan kirjan on kirjoittanut juristi-poliisi Mikko Porvali, joka on myös tiedusteluhistorian tutkija ja jolla on sukujuuria Karjalankannaksella. Valitettavasti tätä haastattelua en ennättänyt kuulemaan, mutta onneksi ehdin toiselle. Sen aiheena oli Anne Reuterin kirja Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa, joka käsittelee venäjänsuomalaisia, erityisesti inkeriläisiä, Stalinin vainoissa.

Skokovin ja Porvalin kirjauutuus

Ennen Reuterin haastattelua ennätin kuitenkin kierrellä messualueella ja pysähtyä juttusille Atrain & Nord -kustantamon pisteelle. Esillä oli ansaitusti yhdistyksemme hallituksen jäsenen Mariann Bernhardtin uusi tietokirja Suomalais-ugrilaiset kielet ja kansat – mitä, missä, milloin, miksi, jota tullaan käsittelemään myös seuraavassa Alkukoti-jäsenlehdessämme. Olipa samalla pöydällä tarjolla myös Alkukodin päätoimittajan Esa-Jussi Salmisen suomentama Murskautuneet tähdet -udmurttinovellikokoelma. Kustantamolla oli esillä myös metsäsuomalaisia käsittelevä teos Elokerta ennen – Vermlannin suomalaismetsissä, jolle on myöhemmin tulossa sisarteos. Muita sukukansakirjoja olivat professori Kari Sallamaan Auringon kirjoittama – Nils-Aslak Valkeapään runous ja Tehty teko on ammuttu nuoli – Saamelainen runoepiikka.  

Atrain & Nordin tarjontaa

Seuraavilla pöydillä silmiin osui Jaan Kaplinskia, Reuterin kirjasensaatio, Viron uudelleen itsenäistymisen kynnyksellä julkaistu Tiit Maden Mu isamaa – Viron toivo ja pelko, Baltian luontomatkailua käsittelevä opus ja ruotsinvirolaisen Maarja Talgren Isäni Leo – Virolainen vapaustaistelija. Muutaman ensimmäisen esittelypöydän jälkeen oli todettava, että suomalais-ugrilaisuus on Jyväskylän kirjamessuilla hyvin esillä! 

 

Virolaisia ja Viroa käsitteleviä teoksia 1/2

Virolaisia ja Viroa käsitteleviä teoksia 2/2

Kello löi kaksi ja Anni Reuterin haastattelu oli alkava ja istumapaikat täynnä. Aivan haastattelun aluksi Reuter kertoi oman sukunsa taustasta. Hänen inkeriläiset esivanhempansa kokivat kahdesti Neuvostoliiton toimeenpanemia vainoja Inkerinmaalla. Ensin heitä vainottiin 1930-luvun alussa sen tähden, että heidät oli leimattu kulakeiksi eli varakkaiksi talonpojiksi, toisin sanoen kommunistisen järjestelmän luokkavihollisiksi. Sellaisia he eivät suinkaan olleet, vaan heidän maatilansa olivat tavanomaisia kooltaan. 1930-luvulla vainot jatkuivat etnisin perustein.

Anni Reuter haastattelussa

Keskustelu Reuterin kirjasta oli kaiken kaikkiaan hyvää. Käsiteltyjä aiheita taustoitettiin niille, joille aihe ei ollut tuttu. Toisaalta juttutuokion aikana suomalaisten vainoja käsiteltiin myös syvällisesti. Vainojen lähtökohdat aseteltiin pöydälle: Neuvostoliitto piti suomalaisia erityisesti Inkerissä silmätikkunaan, koska he olivat vähemmistö ja koska heillä oli läheisen rajan takana itsenäinen isänmaa, jonka alueelta he tai heidän esivanhempansa olivat lähtöisin. Heihin suhtauduttiin siis samoin kuin nyky-Venäjä suhtautuu moniin ulkomaalaisiin tai vähemmistöihinsä, eli heitä pidettiin ulkovaltojen kätyreinä, nykysanoin ulkomaisina agentteina. Inkeriläiset olivat myös aikaisemmin osoittaneet Neuvostoliiton silmissä liikaa omanarvontuntoa vaatiessaan Kirjasalon tasavallalle ja Inkerille autonomiaa tai pohjoisen Inkerin liittämistä Suomeen. Oli myös aika esittää sama kysymys jälleen kerran: miksi Neuvostoliiton hirmutekoja ei ole tutkittu ja tuomittu ja niiden tekijöitä saatettu vastuuseen, kuten Saksassa toisen maailmansodan jälkeen tehtiin?

Keskustelun mielenkiintoisinta mutta myös puistattavinta antia oli inkeriläisten hajauttamisen laajuus. Heitä pakkosiirrettiin kauas Siperiaan, jossa he työskentelivät muun muassa kalastuskolhooseilla. Mutta vuosina 1935–1936 tuhansia inkeriläisiä vietiin väkipakolla töihin myös paahteisille Kazakstanin puuvillapelloille. Osa heistä päätyi jopa Turkmenistaniin saakka. Näillä karuilla Keski-Aasian seuduilla he joutuivat orjan asemaan, ja inkeriläisiä menehtyi näissä oloissa paljon pilaantuneen veden, olemattoman ruoan ja kuuman ilmanalan vuoksi. 

Miksi Neuvostoliitto sitten toimi näin? Reuter kertoi yksiselitteisesti, että kommunismi ei toiminut, eikä marxilais-leninistinen sosialismi kannatellut taloutta. Neuvostoliitostahan piti tulla vajaassa viidessä vuodessa teollistunut maa, mikä tunnetusti ei onnistunut 1930-luvulla. Näin ollen maan johtajat Stalinin määräämänä alkoivat orjuuttaa kansalaisiaan. Tähän joukkoon kuuluivat myös venäjänsuomalaiset.

Neuvostoliitto valmistautui Reuterin mukaan myös talvisotaan, ja siksi Karjalankannakseen rajautunut Inkeri oli tyhjennettävä suomalaisista. He olivat Neuvostoliiton johdon silmissä sisäisiä vihollisia. Puhdistuksia toteutettiin periaatteella, jossa sivullisia uhreja ei vältelty. Pääasia, että puhdistukset olivat käynnissä, kuten johtoporras määräsi. Puhdistuksiin osallistuneille NKVD:n upseereille jaettiin jopa tappomääriä koskevia tappolistoja. Reuterin mukaan maan tapa sisäasiainkansankomissariaatissa NKVD:ssä (eli nykyisen Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n suorassa edeltäjässä) oli, että oli parempi ottaa inkeriläisiä hengiltä mieluusti vaadittua enemmän kuin vaadittua vähemmän. Eräät upseerit saattoivat tappaa jopa yli tuhat ihmistä. Yleisin teloitustapa oli laukaus päähän. NKVD:n ahkeruus johti tietenkin vainoharhaisuuteen. 

Reuterin kirja pohjautuu osittain hänen väitöskirjaansa Inkerinsuomalaisten karkotus, hajaannus ja vastarinta Stalinin ajan Neuvostoliitossa aikalaiskirjeiden ja muistitiedon valossa. Väitöskirja on julkaistu vuonna 2023 Helsingin yliopiston Valtiotieteellisessä tiedekunnassa sosiologian alalta. Reuter on päätynyt tutkimuksissaan siihen, että Stalinin terrorissa tapettiin yli 20 000 venäjänsuomalaista, joista 13 000 oli inkeriläisiä. Kuolansuomalaisia uhrejakin oli tuhansia. Tätä aihetta keskustelussa ei ehditty käsitellä, mutta on arvioitu, että Stalinin vainoissa eniten kärsivät juuri kuolansuomalaiset. Reuterin arvion mukaan jopa 25 000–30 000 venäjänsuomalaista kuoli tavalla tai toisella vainoissa. Tähän lukuun hän on laskenut mukaan myös Inkerinmaalla asuneet inkerikot ja vatjalaiset, jotka ovat omia kansojaan, tosin suomalaisten lähisukukansoja. He muodostavat selvän vähemmistön näissä luvuissa. Joka tapauksessa yli 25 000 henkeä on jopa enemmän kuin talvisodassa kaatuneiden suomalaissotilaiden määrä.

Toisen maailmansodan aikana Suomi evakuoi 63 000 inkeriläistä Suomeen. Heidän mukanaan Suomeen saapui myös inkerikkoja ja vatjalaisia. Evakuoiduista 80 prosenttia oli naisia ja lapsia. Varsinkin suomalaiset heimojärjestöt ajoivat heidän asemaansa. Suomi perusti sodan aikana myös niin sanottuja heimosoturiyksiköitä, joihin koottiin ulkosuomalaisia ja suomensukuisia sotilaita, siis myös inkeriläisiä. Inkeriläisten yksiköitä olivat Heimopataljoona 3, Prikaati Kuussaari sekä Erillinen pataljoona 6. Suomen hävittyä sodan inkeriläiset määrättiin luovutettavaksi Neuvostoliittoon. Niin sanottu punainen Valpo etsi ja palautti eritoten heimosotilaita Neuvostoliittoon, jossa sotilaat saivat ankaria vankileirituomioita.

Messuhaastattelussa nousi esiin itselleni yllättävä seikka, nimittäin inkeriläiset olisivat voineet jäädä Suomeen, jos he olisivat halunneet. Neuvostoliitto toki painosti inkeriläisiä paluuseen ja heille annettiin katteettomia lupauksia. Tuossa vaiheessa Neuvostoliiton pelko, voisiko jopa sanoa, että suomettumisen ensivaihe, oli Suomessa niin vahva, että kaikki suomalaiset eivät kertoneet inkeriläiselle, että he olisivat voineet myös jäädä. Myös inkeriläiset pelkäsivät ja palasivat siksi. Reuter kertoi, että rohkeitakin suomalaisia oli, jotka kertoivat inkeriläisille tilanteen todellisen tolan. Suomeen jäi noin 13 000 inkeriläistä, mutta heistä noin 8 000 poistui Ruotsiin.

Keskustelu alkoi kääntyä Reuterin teoksen taustoihin. Hän kertoi, että kirjan aineistona olleet kirjeet ja päiväkirjat olivat upea, mutta myös järkyttävä kokemus. Niitä lukiessa Reuterille kävi esimerkiksi selväksi, että hänen isovaarinsa ei ollut suinkaan kuollut sydänkohtaukseen Neuvostoliiton leirillä, vaan hänet oli ammuttu, kuten poikansakin. 

Lopuksi puhuttiin vielä 1990-luvun alussa alkaneesta inkeriläisten paluumuutosta. Reuter kertoi, että siitä lähtien venäjänsuomalaisia on muuttanut Suomeen noin 30 000 henkeä. Tässä luvussa ovat inkeriläisten muodostaman enemmistön lisäksi myös niin sanottujen vuoden 1918 punapakolaisten ja 1930-luvun loikkareiden jälkeläisiä sekä Neuvostoliittoon 1930-luvulla muuttaneiden amerikan- ja kanadansuomalaisten jälkeläisiä. Aivan 1990-luvun alussa Suomi otti inkeriläiset vastaan hyvin. Nämä ensimmäiset muuttajat myös osasivat paremmin suomea kuin myöhemmät paluumuuttajat. Suomi ajautui kuitenkin vuoden 1990 lopussa lamaan, joka kesti vuoteen 1994 saakka. Tuolloin paluumuuttajiin suhtautuminen viilentyi, eivätkä monet tuona aikana muuttaneet nuoret osanneet suomea. Kielitaidottomuuteen oli syynä Neuvostoliiton kielipolitiikka, jonka ahdistamana näiden nuorten vanhemmat ja isovanhemmat olivat vaihtaneet kielensä suomesta venäjäksi. Toisaalta nykypäivän Suomessa inkeriläiset ovat virolaisten ohella arvostetuimpien maahanmuuttajaryhmien joukossa.

Haastattelun Reuter päätti sanomalla, että kommunistisista vainoista ja Stalinin vainoista pitäisi puhua paljon enemmän, eritoten siksi, että eri suomalaisryhmiä vainottiin kommunistien masinoimana. Esimerkiksi historian oppikirjoissa pitäisi hänen mielestään aivan suorasanaisesti kirjoittaa, että Neuvostoliitossa karkotettiin yli 100 000 suomalaista. Reuter arveli lopuksi, että ehkä kyse on edelleen eräänlaisesta suomettumisesta. On selvää, että nyky-Venäjälläkään suomalaisten kohtalosta ei puhuta. Haastattelun jälkeen olemme saaneet lukea, että tilanne on pikemminkin päinvastainen. Erikoinen valonpilkahdus nähtiin kuitenkin presidentti Boris Jeltsinin valtakaudella vuonna 1993, kun Venäjällä myönnettiin vainojen olemassaolo.

Suomalaisten muinaisusko 1/2

Suomalaisten muinaisusko 2/2

Mielenkiintoisen haastattelutuokion jälkeen oli vielä viimeisten kierrosten aika. Monet pöydät tarjosivat suoranaisten sukukansa-aihelmien lisäksi myös suomalaisten muinaisuskoa, shamanismia ja mytologiaa käsitteleviä klassikkoteoksia, joista ei oikein voi puhua mainitsematta karjalaisia ja virolaisiakaan. Osuipa silmiin Reuterin haastattelun kanssa varsin hyvin yhteen sopiva Anne Applebaumin tiiliskivimäinen klassikko Gulag – Vankileirien saariston historia, jonka Siltala julkaisi vihdoin suomeksi vuonna 2022.

Siltala julkaisi Applebaumin klassikon vuonna 2022
 
Matkalla Kalliola La Land Oy:n pisteelle silmiini osui vielä Karjalaa käsitteleviä teoksia sekä päätoimittaja Salmisen Sankarimatkailijan Marinmaa ja Udmurtia

Karjala-kirjoja

Alkukodin päätoimittajan Marinmaa ja Udmurtia -teos

Kalliola La Land Oy:n pisteeltä yhytinkin Meidy on olemas – Karjalazet nuoret Suomes -valokuvateoksen pääarkkitehdin Anne Kalliolan, joka on itsekin karjalainen ja jonka juuret ulottuvat Hyrsylän mutkaan. Teos on kirjoitettu suomeksi ja livvinkarjalaksi. Kirja kertoo erilaisin henkilökuvin, millaista on elää karjalaisena nuorena nyky-Suomessa. Kalliolan kirjan tekstit on kääntänyt livvinkarjalaksi Aleksi Ruuskanen karjalankielen elvytyshankkeen tuella ja sen on kustantanut Karjalan Sivistysseura.

Meidy on olemas – Karjalazet nuoret Suomes -valokuvateos

Antoisan juttuhetken jälkeen oli lähdön aika, ja vielä ulko-uksille astellessani silmiini osui saamen lippu ja Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen tutkimuksen dosentin ja Lapin yliopiston tutkijatohtorin Johanna Pentikäisen Joutsenen laulu -esikoisromaani muutaman kuukauden takaa. Se kertoo, miten Kuusamon ensimmäinen nimismies Sigfrid Granroth kirjoitti vuonna 1741 Ruotsin kuningas Fredrikille kirjeen omien tilakauppojensa puolustukseksi. Granrothin kirjeestä alkoi kehitys, jonka seurauksena saamelaiset menettivät maaoikeutensa silloiselle Ruotsin valtiolle ja suomalaisille asuttajille. 

Johanna Pentikäisen Joutsenen laulu -esikoisromaani

Reilun tunnin vierailu Jyväskylän kirjamessuille marraskuisena sunnuntai-iltapäivänä osoitti, että suomalais-ugrilaisia aiheita on ympärillämme entistä enemmän, myös kirjallisuuden saralla. Toki esimerkiksi Karjalaa käsittelevää kirjallisuutta on vanhastaan julkaistu, mutta kuten Meidy on olemas – Karjalazet nuoret Suomes -kirja osoittaa, uusia näkökulmiakin sukukansakirjallisuuteen löydetään. On ollut myös ilo nähdä, miten muutaman viime vuoden aikana Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut monia (itämeren)suomalaisten kansanperinnettä ja muinaisuskoa käsitteleviä tietokirjallisuuden klassikoita uudelleen. Samalla voi todeta, että ne ja monet muut messujen sukukansakirjat olivat myös parhailla paikoilla esillä. 

Aleksi Palokangas, Jyväskylä
Puheenjohtaja
Sukukansojen ystävät ry

tiistai 28. marraskuuta 2023

Helsingin yliopistossa juhlittiin viron kielen ja kulttuurin satavuotiasta historiaa

Helsingin yliopiston Metsätalossa pidettiin perjantaina 17. marraskuuta juhlaseminaari Sata vuotta Suomen ja Viron välillä – Sada aastat Soome ja Eesti vahel, joka juhlisti Helsingin yliopiston satavuotiasta viron kielen lehtoraattia. 

Tilaisuuden avasi kello 12 Helsingin yliopiston itämerensuomalaisten kielten professori Riho Grünthal. Hänen isoisänsä, Virossa Muhun saarella syntynyt, Villem Grünthal olikin ensimmäinen Helsingin yliopistossa Viron lehtoraattia hoitanut henkilö. Riho Grünthal toivotti vieraat tervetulleeksi, eritoten Viron parlamentin puhemiehen Lauri Hussarin sekä Suomen eduskunnan puhemiehen Jussi Halla-ahon. 

Itämerensuomalaisten kielten professori Riho Grünthal avasi seminaarin

Ensimmäisenä puheenvuoron saikin Hussar. Hän totesi ennen seminaaria keskustelleensa Helsingin yliopiston virolaisen lehtorin Annekatrin Kaivapalun kanssa, että suomalaisten ja virolaisten pitäisi rohkeammin yrittää viestiä toisilleen reseptiivisen monikielisyyden keinoin eli niin, että virolaiset puhuvat suomalaisille viroa ja suomalaiset virolaisille suomea puhettaan mukauttaen. Eräitä keinoja tähän ovat puheen hidastaminen, yhteisen vanhojen sanojen käyttö ja arkinen kielen vertailu. Hussar painotti, että tällaista kulttuuria olisi syytä edistää.

Viron parlamentin puhemies Lauri Hussar puheenvuorossa.

Samaan viittasi myös puhemies Halla-aho, joka piti puheensa osin viron kielellä. Hän puhui mielenkiintoisesti Suomen ja Viron yhteisestä historiasta ja kertoi, että vuonna 1990 eduskuntaan perustettiin Viro-ystävyysseura, jossa oli jäseniä kaikista silloisista eduskuntapuolueista. Hän vertaili myös maittemme parlamentteja todeten, että niiden puhemiesjärjestelmä on samanlainen, mikä poikkeaa selvästi muista maista. Hän kertoi, että eduskunnan ja riigikogun keskinäiset vierailut ovat erittäin yleisiä. Lopuksi puhemies toivotti eduskunnan puolesta hyvää seminaaria kaikille kuulijoille. 

Ennen ensimmäistä varsinaista esitelmää puheenvuoron piti yliopiston dekaani Pirjo Hiidenmaa. Hän kehui Viron koulujärjestelmää todeten, että muun muassa kansainvälisen PISA-hankkeen tuloksissa Viro on ohittanut Suomen ollen maailman kärkeä, minkä lisäksi Viro on tuloksissa – ei vain paras Euroopan maa, vaan – paras länsimaa.

Ensimmäisen esitelmän piti Helsingin yliopiston historian professori Henrik Meinander aiheenaan Suomi, Viro ja Helsingin yliopisto 1920-luvulla. Hän kuvaili mielenkiintoisesti maittemme välisiä eroja kehityksessä. Esimerkiksi Tallinna oli vielä 1800-luvun alussa selvästi Helsinkiä suurempi kaupunki. Vertailu paljasti myös, että molempien maiden eliitit olivat vieraskielisiä, Suomessa ruotsinkielisiä ja Virossa saksankielisiä. Eroina maiden välillä oli, että Suomessa ruotsin- ja suomenkieliset johtivat yhdessä kansallisromanttisia virtauksia ja itsenäisyyteen tähdännyttä kansallisuusaatetta. Sen sijaan Virossa baltiansaksalaiset eivät olleet näissä kulttuurillisissa ja poliittisissa kehityksissä yhtä voimakkaasti mukana kuin virolaiset. Professori Meinander päätti esitelmänsä toteamalla, että heimoaate ei ole sotaisa tai väkivaltainen aate, vaan samanlainen aate, joka yhdistää Pohjoismaitakin.

Professori Meinander käsitteli viron lehtoraatin historiaa monelta eri kannalta.

Professori Meinanderin puheenvuoroa seurasi paneelikeskustelu, joka kantoi otsikkoa Neuvosto-aika ja viron opettaminen Suomessa. Puhetta johti professori Grünthal osuvilla kysymyksillään, ja varsinaisina keskustelijoina olivat Tarton yliopiston professori emerita Reet Kasik, dosentti Sirje Olesk sekä Suomen Tallinnan-suurlähetystön suurlähettiläs Vesa Vasara, joka piti yleisön mielenkiintoa yllä viljellen kosolti anekdootteja ja kaskuja. Keskustelu oli kaiken kaikkiaan erittäin polveilevaa ja monikulttuurinen itämerensuomalaisessa kontekstissa: esimerkiksi suurlähettiläs Vasara sekoitti avauspuheenvuorossaan luontevasti suomea ja viroa ja dosentti Olesk kertoi, että hän on äitinsä puolelta inkeriläinen, vaikka heillä kotikielenä lapsuudenkodissa olikin viro.

Tarton yliopiston professori emerita Reet Kasik, dosentti Sirje Olesk ja Suomen Tallinnan-suurlähetystön suurlähettiläs Vesa Vasara paneelikeskustelussa.

Tässä vaiheessa Sukukansojen ystävien puheenjohtajisto teki vuoron vaihdon tilaisuuden seuraamisen osalta. Monia mielenkiintoisia puhujia jäi kuulematta, mutta onneksemme pystyimme olemaan paikalla taas seminaarin loppupuolella. Se päätettiin paneelikeskusteluun Tulevaisuuspaneeli: mihin menet Viro-opetus?, jossa mukana olivat filosofian tohtori Hanna-Ilona Härmävaara, Päivi Kuusela, Riku Kuusijärvi, Kristiina Ojala. Härmävaara onkin väitöskirjassaan tutkinut suomen ja viron keskinäistä ymmärrettävyyttä, jonka parlamenttien puhemiehet nostivat esiin tilaisuuden alkusanoissa.

Paneelikeskustelun vetäjä ja osallistujat

Opiskelijat olivat eri alojen opiskelijoita, jotka olivat opiskelleet viroa eri vaiheissa opintojaan. Keskustelua veti tohtori Härmävaara, joka on nykyään päätoimittaja pääasiassa viroa ja suomea vertailevassa Lähivõrdlusi – Lähivertailuja -tiedelehdessä. Paneelikeskustelun esimmäinen kysymys koski sitä, miten keskustelijat olivat päätyneet viron kielen opintojen pariin. Kuusijärvi kertoi päätyneensä opintoihin osakunnan yhteistyösopimuksen kautta. Kuusala puolestaan aloitti opintonsa 1990-luvun lopulla Vennaskond-yhtyeeseen tutustuttuaan. Näin hän aloitti viron kurssit ja meni lopulta Viroon harjoitteluun.

Seuraavaksi paneelissa nostettiin esiin, että keitä viron kursseilla käy. Kristiina Ojala kertoi, että hän aloitti samaan aikaan viron opintonsa suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijoiden kanssa, joita oli paljon viron kurssilla. Keskustelussa tuli myös esiin, että viron kulttuurin kursseilla on opiskelijoita, jotka eivät kuitenkaan ole opiskelleet viron kieltä. Viron jatkokursseilla on myös opiskelijoita eri aloilta. Hanna-Ilona kertoi, että viron opetusta on ajettu alas Tampereen yliopistossa, vaikka siellä on toivottu, että viron kursseja olisi sitä vastoin enemmän.

Mieleenpainuvinta viron kursseilla oli panelistien mukaan ollut se, kuinka kielikursseilla otetaan opiskelijoiden taitotaso hyvin huomioon. Kursseilla myös teoria on korkealla tasolla, mutta silti opiskelijat pääsevät käyttämään kieltä nopeasti. Kristiina Ojala kertoikin ottaneensa nopeasti osaa keskustelukurssille. Siellä ilmapiiri oli hyvä ja kielitaito kehittyi nopeasti, vaikka luennoilla oltiinkin niin sanotusti oman mukavuusalueen ulkopuolella.

Panelisteista Päivi Kuusela kertoi kuinka Viron kulttuuri ja yhteiskunta -kurssi oli hyvin yllättävä siinä mielessä, että se tarjosi niin paljon mitä hän ei ennen ollut tiennytkään. Keskustelussa nousi myös esiin, että virolaiset ovat yhä melko näkymätön vähemmistö Suomessa. Riku Kuusijärvi kertoi, että kurssilla selkeni kuinka virolaisten sopeutuminen Suomeen ei ole niin itsestään selvää kuin kuvittelisi. Moni kun ajattelee vain työskentelevänsä hetken Suomessa palatakseen sitten Viroon. Kristiina nosti esiin Viron sisäisten kielipoliittisten jännitteiden olleen uusi ja yllättävä tieto kurssilla, erityisesti võron ja seton osalta.

Panelistit pohtivat myös, miten opetusta voisi kehittää. Riku Kuusijärvi totesi, että opiskelijoita kursseilla on kyllä paljon, mutta hän tahtoisi enemmän tarjolle erikoiskursseja, jotka ovat usein nyt kirjatenttejä. Päivi Kuusela kertoi, että nyt on käynnissä pienimuotoinen viron kielen innostus, sillä kurssit ovat täynnä. Kristiina Ojala on havainnut, että kiinnostusta viron kursseilla on, mikä tarkoittaa sitä, että oppiaineelle on oltava riittävästi erilaisia voimavaroja, erityisesti lähiopetuksessa pysymiseksi. Kuusela kertoi havainneensa, että vierailevan professorin aikana yliopistolla oli tarjolla enemmän erikoiskursseja. Hän mietti, että voisiko esimerkiksi virolaisten yliopistojen kanssa järjestää yhdessä elokuva- tai kirjallisuuskursseja. Hän esitti ajatuksen, että jos kurssit olisivat englanniksi, se saattaisi lisätä osallistujia. Kuusela ei kuitenkaan pitänyt englanniksi opettamista parhaana mahdollisena vaihtoehtona.

Tulevaisuuden yhteistyön osalta Riku Kuusijärvi kertoi, että osakunnilla on vireät suhteet Viroon ja että he voisivat enemmänkin järjestää jotain alkeistason viron opetusta, josta olisi helpompi siirtyä varsinaisille kursseille. Hän totesi, että erilaisia verkostoja voisi myös hyödyntää paremmin. Lisäksi erilaisten järjestöjen suuntaan voisi olla enemmän yhteyksiä, esimerkiksi voisi järjestää yhteisiä tapahtumia tai luoda mahdollisuuksia kielen harjoitteluun. Kristiina Ojala paalutti, että opiskelijoiden oma toimeliaisuus on myös ensiarvoisen tärkeää. Koronaviruspandemian jälkeen on syntynyt tilanne, jossa eri toimijat eivät tunne toisiaan tarpeeksi hyvin. Hän jatkoi, että matalan kynnyksen toimintaa pitäisi olla.

Lopuksi panelistit kertoivat, mitä on syytä vastata heille, jotka ihmettelevät miksi viroa kannattaa opiskella. Onhan se suomeakin pienempi kieli? Kristiina Ojala totesi, että hän itse ajattelee itse tarvitsevansa viron kielitaitoa. Päivi Kuusela totesi, että kliseet ovat usein totta: sukukielen opintojen kautta ymmärtää omaakin kieltään paremmin. Esimerkiksi hän nosti suomen possessiivisuffiksin eli omistusliitteen, jota hän osaa nyt arvostaa suomessa eri tavalla kuin ennen. Hänen omien opinnäytteidensä aiheet ovat myös löytyneet viron opintojen kautta. Riku Kuusijärvi kertoi lopuksi, että aikoo jatkaa suomalais-ugrilaisten kielten opintoja Virossa tai Suomessa. Hän tuntee myös ihmisiä, jotka on saaneet töitä viron taitojensa ansiosta.

Kaiken kaikkiaan voisi todeta, että satavuotista viron lehtoraattia Helsingin yliopistossa juhlistanut seminaari oli monipuolinen, kiinnostava, korkeasta tieteellisestä tasostaan huolimatta kansantajuinen, merkittävyyteensä nähden juhlava sekä arvovaltainen. Sukukansojen ystävien puheenjohtajisto sekä hallitus onnittelee lehtoraattia tästä merkkipaalusta ja toivottaa lehtoraatille pitkää ikää ja terveitä ja vahvoja elinvuosia.

Aleksi Palokangas        Niko Partanen
Puheenjohtaja               Varapuheenjohtaja

maanantai 20. marraskuuta 2023

Jyväskylän karjalainen iltapäivä

30. lokakuuta 2023 Jyväskylässä oli mielenkiintoinen tapahtuma, kun Karjalan Liitto ry ja sen Keski-Suomen piirin jaosto järjestivät paikallisessa Sepänkeskuksessa kaikille avoimen karjalaisen iltapäivän. Ohjelmassa oli paneelikeskustelu, jossa keskusteltiin muun muassa siitä mitä karjalaisuus on nykypäivänä ja miten se säilytetään. Aiheena oli myös vastajulkaistu Karjalan Liiton toiminnasta kertova historiateos, jonka on kirjoittanut tutkijatohtori Katja Tikka, ja hän oli myös yksi panelisteista. Muina panelisteina toimivat Keskisuomalaisen toimittaja Pauliina Ylitalo, kirjailija ja oikeustieteen maisteri Mikko Porvali sekä rehtori emeritus ja Karjalan Liiton Keski-Suomen piirin varapuheenjohtaja Taimo Tokkari. Paneelikeskustelua veti Liiton puheenjohtaja Martti Talja. Paikalla kuuntelemassa oli Sukukansojen ystävien sihteeri Iivo Kalijärvi.

Yleisöä oli runsaasti paikalla. Kuva: Iivo Kalijärvi

Osallistujia oli tapahtumassa salin täydeltä, ja allekirjoittaneen olikin hieman vaikea löytää hyvää paikkaa istua. Lähes kaikki osallistujat olivat paikallisia Karjalan evakkojen jälkeläisiä, eli kuulijoiden keski-ikä oli melko korkea. Paneelikeskustelussa puhuttiinkin karjalaisuuden merkityksestä eri sukupolville ja siitä, kuinka esimerkiksi itse Karjalan Liiton toimintaa voitaisiin siirtää nuoremmalle sukupolvelle.  

Keskustelussa puhuttiin paljon historiasta, mikä on aihe huomioon ottaen tietenkin hyvin luonnollista ja odotettavaa. Keskusteltiin Karjalan evakkojen kohtaloista ja muun muassa niistä ongelmista, mitä heidän asuttamisessaan oli – ilmeisesti Kannakselta olevat karjalaiset saivat tilusten jaossa yleensä paremmat maanviljelysalueet kuin vaikkapa Laatokan pohjoispuolelta olevat evakot, mitä en ollut ennen tiennytkään. Sellaisesta ammatista, jonka pystyi ottamaan mukaansa, oli evakkoon lähtijälle valtavasti hyötyä, kuten vaikkapa haitarinsoittajan ammattista. Evakkohistorian lisäksi puhuttiin esimerkiksi Pietarin kaupungin merkityksestä karjalaisten elintasolle (siis Venäjän keisarikunnan aikaan) sekä Pähkinäsaaren rauhan merkityksestä Karjalan kansan kohtaloihin, minkä solmimisesta onkin tänä vuonna kulunut 700 vuotta.  

Jyväskylähän taas on merkittävä kaupunki senkin ansiosta, että tänne perustettiin Suomen ensimmäinen opettajaseminaari vuonna 1863 suomenkielisen sivistyksen tarpeisiin. Paneelikeskustelussa huomioitiin myös, että Karjalassa sijaitsevaan Sortavalaanhan perustettiin samanlainen opettajaseminaari 1880-luvulla, ja se toimi aina vuoteen 1944 asti. Jyväskylä ja Karjala linkittyvät siis tälläkin tavoin.

Paneelikeskustelu kesti noin puolitoista tuntia, minkä jälkeen oli luonnollisesti kahvitarjoilu. Myyntipöydällä oli saatavissa erilaisia käsitöitä ja Karjala-lehti. Keskustelu oli mielenkiintoinen ja opetti allekirjoittaneelle uusia asioita. Mieleeni jäi myös se, että Liiton puheenjohtaja Taljan mukaan järjestöön liittyy vuosittain noin tuhat ihmistä, mutta poistuma on suurempi. Kuitenkin todettiin, että muilla Suomen heimoilla, kuten hämäläisillä tai pohjalaisilla, ei kuitenkaan ole omaa Karjalan Liittoaan: yhdistystä, joka pitäisi heimolaisten kulttuuriperintöä yllä yhtä ponnekkaasti kuin tämä yhdistys tekee. Karjalan Liiton yli 80 vuotta jatkunut tie karjalaisten identiteetin säilyttämiseksi onkin ihailtava ja kunnioitettava polku.

Iivo Kalijärvi
Sihteeri
Sukukansojen ystävät ry


sunnuntai 12. marraskuuta 2023

Loviisan rauhanfoorumi ruoti sodan vaikutusta sukukansoihin

Loviisan rauhanfoorumi on legendaarinen tapahtuma, jota on järjestetty jo vuodesta 1987 alkaen. Vuodesta 2007 Suomen Kristillinen Rauhanliike on vastannut rauhanfoorumin järjestämisestä. Perinteisesti ohjelmaa on kuulunut muun muassa rauhanmarssi, seminaari ja kirkkokonsertti.

Loviisan rauhanfoorumin seminaari veti palvelutalo Esplanadin salin täyteen sukukansojen rauhasta kiinnostuneita. Kuva: Veli-Matti Hynninen

Annastiina Kallius ja kirjoittaja. Annastiina Kallius kuvasi Euroopan unionin suomalais-ugrilaisen rintaman repeämää, johon on syynä Unkari. Kuva: Veli-Matti Hynninen

Viime vuonna rauhanfoorumissa oli luonnollisesti Ukraina-seminaari. Tänä vuonna seminaarin aihe oli Venäjän Ukraina-sodan vaikutukset suomensukuisten kansojen elämään, ja Itä-Uudenmaan Paasikivi-Seura vastasi seminaarin järjestämisestä. Seminaarin näyttämönä toimi palvelutalo Esplanadin sali. Sen puheenjohtajalla kirkkoherra Veli-Matti Hynnisellä on Radio Deissä ohjelma Veli-Matin juttusilla, jossa hänellä on vieraina hyvin monenlaisia aloja edustavia haastateltavia. Tämän vuoden alkupuolella ohjelman erään jakson äänityksen jälkeen tulikin Hynnisellä ja minulla puheeksi myös Loviisan rauhanfoorumi, jonne Hynninen sitten kutsuikin minut jatkamaan seminaarissa keskustelua siitä, miten Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa vaikuttaa sukukansoihimme. 

Kirjoittaja esitteli marien ja udmurttien sotaa edeltävää tilannetta kuvaavaa kirjaansa Sankarimatkailijan Marinmaa ja Udmurtia. Kuva: Veli-Matti Hynninen
Seminaarin aihetta eli sukukansojen muuttunutta tilannetta sodan kourissa on ehditty jo käsitellä Alkukodin tämän vuoden numerossa. Kuva: Veli-Matti Hynninen

Seminaarin vetäjänä toimi René Nyberg, ja keskustelemassa olivat Eikka Kosonen, Tiit Salumäe, Martti Korhonen, Annastiina Kallius, Ilari Rantakari, Kirsikka Moring, Jukka Mallinen ja Esa-Jussi Salminen. Jokaisella oli oma näkökulmansa seminaarin aiheeseen. Eikka Kosonen kuvasi havainnollisesti nykytilannetta edeltävää historiallista kehitystä, johon hänellä on Euroopan virkamiestehtävien kautta oiva näkökulma. Annastiina Kallius valotti Unkarin erityistä asemaa ja sooloilua Ukrainan sodan suhteen. Hän on tänä vuonna väitellyt Unkarin illiberaalista hallinnosta. Kirsikka Moringilla ja Jukka Mallisella oli omakohtaisia kulttuurillisia näkökulmia sukukansojen nykytilanteeseen. Yleisö oli kiinnostunutta, ja erityisen paljon annettiin puheenvuoroja meille, joilla on veres kosketus sukukansoihin. Puhuttiin avustustoiminnan loppumisesta, yhteydenpidon mahdollisuuksista, Venäjän valtiollisen propagandan uppoamisesta sukukansojen mieliin sekä sukukansojen edustajien tuhoutumisesta Ukrainan sodassa. Eri kansojen nimikkojoukkojen perustaminen oli toisaalta näytös, mutta tosiasia on, että vähemmistökansoista suhteellisesti useampi joutuu Ukrainaan sotimaan kuin valtaväestöstä.

Kirjoittaja Veli-Matti Hynnisen vieraana Radio Deissä. Kuva: Veli-Matti Hynninen

Sukukansojen ystävät on jatkossakin hyvin kiinnostunut osallistumaan vastaaviin tapahtumiin uusien tahojen kanssa. Seminaarin jälkeen oli vuorossa Eeva-Maija Haukisen lausuntaa sekä siioninvirsiseurat Loviisan kirkossa. Uneliaaseen pikkukaupunkiin oli kuljetus Kallion kirkolta ja illalla takaisin samaan paikkaan.

Rauhanfoorumin perinteinen tapahtuma alkamassa Loviisan kirkossa. Kuva: Esa-Jussi Salminen

perjantai 27. lokakuuta 2023

Jyväskylässä nähtiin loistokas sukukansojen kansallis- ja kansapukujen kirjo

Lauantaina 23. syyskuuta Sukukansojen ystävät järjesti Suomen kansallispukukeskuksen kanssa kansallispukujen juhlapäivän Suomen käsityön museossa. Tapahtuma on monivuotinen, mutta tällä kertaa olimme järjestelyissä mukana ensi kertaa. Valmistelut olivat sujuneet erinomaisessa yhteisymmärryksessä ja hengessä. Mukaan saimme myös monia yhteistyökumppaneita.
 
Osallistujia oli liikkeellä upeissa kansallispuvuissa. Kuva: © Ronja Ada Photography
 
Alkukeväästä lähtien jatkuneet valmistelut saivat huipennuksensa kello 11 tapahtuman avatessaan ovensa yleisölle Jyväskylän ydinkeskustassa. Paikalla oli useita näytteilleasettajia kansallispukurintamalta sekä luonnollisestikin Sukukansojen ystävien myyntipöytä, jonka vieressä hallituksemme jäsen Marija Launonen esitteli upeita hantilaisia käsitöitään.
 
Marija Launonen esitteli hantien käsitöitä.  Kuva: © Ronja Ada Photography
 
Tapahtuman varsinainen ohjelma alkoi kello 12 museon täpötäydessä luentosalissa, kun kansallispukukonsultti Taina Kangas kutsui Sukukansojen ystävien puheenjohtajan Aleksi Palokankaan avaamaan tilaisuuden. Tilaisuutta seurasi myös useita kymmeniä silmäpareja suoran verkkolähetyksen kautta YouTubessa. Allekirjoittanut pyrki puheenvuorossaan tiivistämään, mistä sukukansoissa ja suomalais-ugrilaisessa liikkeessä on kyse. Sen lisäksi esittelynsä sai toki Sukukansojen ystävät -yhdistyskin. 
 
Marija Launonen kertoo hantien pukuperinteestä. Kuva: © Ronja Ada Photography


Välittömästi tuon jälkeen siirryttiin sukukansojen pukuperinteen pariin. Ensimmäisenä esiintyi Marija Launonen kertoen hantien pukuperinteestä sekä pukimista, koristautumisesta, käsityötekniikoista ja kampauksistakin. Sitten vuoronsa sai Maritta Stoor-Lehtonen Sis-Suoma Sámisearvi Bárbmu rs. − Sisä-Suomen Saamelaisyhdistys Bárbmu ry:stä. Stoor-Lehtonen paneutui esitelmässään Enontekiön saamenpukuihin ja -koruihin. Ensimmäisen luento-osuuden päätti Taina Kangas kertomassa Karjalankannaksen ja sen lähialueiden kansallispuvuista painottaen esitelmänsä Jääsken, Käkisalmen, Äyräpään ja Rannan kihlakuntien alueille. Kuulimme myös mielenkiintoisia esimerkkejä kansallispuvuista Suomenlahden ulkosaarilta, jotka nekin menetettiin Neuvostoliitolle toisessa maailmansodassa.
 
Maritta Stoor-Lehtonen esittelee Enontekiön saamenpukua. Kuva: © Ronja Ada Photography
 
Näiden esitelmien jälkeen oli vuorossa tunnin verran vapaata seurustelua sekä myyntitorin antimiin tutustumista. Myös Sukukansojen ystävien pöytä herätti kiinnostusta. Vaikka väkeä oli aikaisempiin vuosiin nähden hieman tavallista vähemmän liikkeellä, saimme tapahtuman aikana kuusi uutta jäsentä yhdistykseen, heille kaikille vielä yhteisesti tervetuloa!
 
Yleisö seurasi ohjelmaa kiinnostuneena. Takana keskellä allekirjoittanut. Kuva: © Ronja Ada Photography
 
Tauon jälkeen seuraavan luentosarjan avasi Pirkanmaan Tuglas-Seuran puheenjohtaja Regina Blom. Hän esitteli Viroon kuuluvan Muhun saaren kulttuuria ja eritoten sen kansallispukua. Muhu siis sijaitsee Saarenmaan ja Viron mantereen välissä. Muhu on Viron kolmanneksi suurin saari Saarenmaan ja Hiidenmaan jälkeen. Blomin jälkeen vuorossa oli suomalais-ugrilaisen kansatieteen dosentti Ildikó Lehtinen, joka valisti yleisöä ensin keskisen Venäjän marien kansanpuvuista jatkaen sitten unkarilaisiin kansanpukuihin
 
Ildikó Lehtinen kertoi marien ja unkarilaisten kansanpuvuista. Kuva: © Ronja Ada Photography
 
Näin järjestävän tahon näkökulmasta päivä tuntui etenevän jatkuvasti huipennuksesta seuraavaan. Ohjelman päätti nimittäin kansallispukunäytös, jossa olivat mukana kaikki edellä mainitut puvut marilaisia ja unkarilaisia pukuja lukuun ottamatta. Lisäksi mukana olivat muun muassa Tuuterin kansallispuku Inkeristä, Tuutarin seurakunnan alueelta; Raja-Karjalan kansallispukuja, molemmat sininen että punainen; ja Laatokan Karjalan upea puku. Kiitos niistä vielä yhteistyökumppanillemme Mari Varoselle!
 
Kiitos kaikille osallistujille! Kuva: © Ronja Ada Photography
 
Tapahtuman lopuksi koettiin upea hetki monen kuun työn jälkeen, kun sukukansat monine huikeine pukuineen astuivat näytöksen päätteeksi estradille salamavalojen välkkeeseen. Tämä oli todella väkevä avaus tulevalle lokakuun sukukansakuukaudelle. Kiitos Suomen kansallispukukeskus, Suomen käsityön museo, Mari Varonen, kaikki kansallispukumallit, esitelmöijät ja yhteistyöyhdistykset!


Aleksi Palokangas
Puheenjohtaja
Sukukansojen ystävät ry