Vierailuja:

sunnuntai 28. marraskuuta 2021

Vierailu Armas Tallinna – tarinoita naapurista -näyttelyssä

Lauantaina 13. marraskuuta joukko Sukukansojen ystävät ry:n jäseniä teki vierailun Helsingin kaupunginmuseossa esillä olevaan Armas Tallinna – tarinoita naapurista -näyttelyyn, joka museon esittelytekstin mukaan käsittelee helsinkiläisten suhdetta naapurikaupunkiimme Tallinnaan.

Näyttely oli rakennettu taidokkaasti siihen sopivaan tilaan. Näyttelytilaan on esteetön pääsy. Näyttely oli monikielinen, joten siihen pystyi tutustumaan niin suomeksi, viroksi kuin englanniksikin. Tilaan loihdittu kokonaisuus oli sanalla sanoen hyvin monipuolinen, sillä Tallinnaan liittyvät tarinat oli tuotu esiin mitä moninaisimmilla esitystavoilla. Rakkaasta Tallinnasta kerrottiin muun muassa videohaastatteluissa, valokuvissa ja monilla muillakin keinoin. 

Tallinnasta ja Virosta kerrottiin monien medioiden keinoin. Uudelleen itsenäistymisen ajan virolainen punk pääsi niissä myös esille. Tässä J.M.K.E. musiikkivideollaan. Kuva: Aleksi Palokangas

Erilaisten esitystapojen lisäksi itse tarinat muodostivat elähdyttävän laajan kokonaisuuden, joka kattoi niin arkista elämää, kulttuurielämyksiä kuin juhlimistakin. Erityisen kiinnostavaksi näyttelyn tekee, että siinä on mahdollista tutustua Tallinnan-muistoihin eri vuosikymmeniltä. Koskettavimmaksi anniksi jäi odotetustikin 1980- ja 1990-luvun taitteen kansallistunteen nousu, laulava vallankumous, virolaiset punkkarit, Laululavan tapahtumat sekä uudelleen itsenäistyminen neuvostomiehityksen loputtua. Silti myös muut aikakaudet pääsevät ansaitusti esiin. Sukukansojen ystävät suosittelee näyttelyä niin sukukansoista kiinnostuneille, Tallinnan-matkaajille kuin kaikille muillekin!

Näyttelyyn sisältyi myös yksittäisten ihmisten muistoja sekä kertomuksia. Kuva: Aleksi Palokangas.

Näyttely on esillä Aleksanterinkatu 16:ssa 27. helmikuuta 2022 saakka. Näyttely on ilmainen!

Sukukansojen ystävät ry:n jäseniä näyttelyssä

Sukukansojen ystävät ry seuraa herkeämättä koronatilannetta. Pyrimme järjestämään vierailuja suomalais-ugrilaisiin näyttelyihin ja tapahtumiin sekä järjestämään rajoitusten puitteissa omaa toimintaamme niin paljon kuin mahdollista! Tervetuloa osallistumaan ja liittymään jäseneksemme (FI03 4055 1020 1746 23, 10 €, sukukansojenystavatry@gmail.com)!

Aleksi Palokangas
Varapuheenjohtaja
Sukukansojen ystävät ry
 


keskiviikko 24. marraskuuta 2021

Vierailu näyttelyssä "Kohtalo erottaa, kuva yhdistää. Inkeriläinen perhealbumi."

Lokakuussa Sukukansojen ystävät ry vieraili Oulunkylän kirjastossa tutustumassa näyttelyyn Kohtalo erottaa, kuva yhdistää. Inkeriläinen perhealbumi. Näyttelyn uudistetun ja nyt esitellyn version on laatinut Nouse Inkeri ry, ja se on nyt marraskuussa nähtävissä Kangasala-talossa Kangasalla. Suosittelemme ehdottomasti käymään näyttelyssä, jos olet tuolla suunnalla, ja toivomme sen kiertävän laajemminkin Suomessa.

Esimerkki näyttelyn valokuvatauluista. Kuva: Niko Partanen

Valokuvanäyttely koostui 26 kuvapaneelista, jotka esittelivät inkerinsuomalaisia henkilöitä ja perheitä. Paneelit muodostivat kiinnostavan ja selkeästi etenevän kokonaisuuden, joiden kautta oli helppo paneutua aiheeseen ja näyttelyn kertomuksiin. Kuvapaneeleissa oli myös runsaasti tekstiä, jotka valottivat kuvien kontekstia. Näyttely valmistui alunperin jo vuonna 2006 Inkerin kulttuuriseuran ja Leningradin alueen kulttuurikomitean yhteistyönä, mutta käsittääksemme se ei ole aiemmin ollut nähtävissä Suomessa. Onkin todella hienoa, että siihen on nyt mahdollista tutustua. Näyttely oli hienosti toteutettu ja sisällöltään hyvin kiinnostava. Aihe on tärkeä, ja siitä ei kuulla läheskään tarpeeksi. Tältäkin kannalta tilaisuudet oppia lisää Inkerinmaasta ja sen historiasta kannattaa käyttää hyödyksi!

Seuraamme koronatilannetta, ja pyrimme nyt järjestämään vierailuja suomalais-ugrilaisiin näyttelyihin ja tapahtumiin niin aktiivisesti, kuin se vain tautitilanteen kannalta on turvallista. Tervetuloa osallistumaan!

maanantai 25. lokakuuta 2021

Ivdelin mansilapset internaattikoulussa

Siperiassa elävien alkuperäiskansojen keskuudessa on vielä nykyäänkin tavallista, että lapset joutuvat käymään koulunsa kaukana kotoa internaattikouluissa, joissa he asuvat opintojensa ohella. Ympäri maailman tunnetaan kauheita tositarinoita siitä, kuinka alkuperäiskansoja on internaattikouluissa kohdeltu huonosti. Siperiassa tällainen huono kohtelu on valitettavasti edelleenkin tätä päivää. 


Tämän vuoden syyskuussa Venäjällä nousi riippumattomien medioiden uutisiin Ivdelin kaupungissa Sverdlovskin alueella sijaitsevan internaattikoulun tilanne. Moskovalainen kieliaktivisti Anna Voronkova työskenteli internaattikoulussa väliaikaisesti englannin kielen opettajana ja piti lapsille myös taide- ja sarjakuvatunteja, joiden tavoitteena oli ylläpitää uhanalaista suomalais-ugrilaista mansin kieltä taiteen ja sarjakuvan keinoin. 

 

Koulussa Anna huomasi, että mansilaiset lapset kärsivät koulussa nälkää ja janoa. Osa lapsista valitteli mahakipua, joka johtui huonosta ravinnosta ja lisäksi maidosta; koulussa ei ollut tarjolla laktoositonta maitoa tai ruokaa, kuten Venäjällä yleensä on tapana, vaikka pohjoisten kansojen keskuudessa laktoosi-intoleranssi on yleistä. Kotona esimerkiksi mansit eivät yleensä käytä maitotuotteita, mutta syövät esimerkiksi kananmunia, joita internaatissa oli tarjolla vain kerran viikossa. Internaattikoulussa oli yleisesti huono tilanne ravinnon suhteen, ja lisäksi mansilaisille lapsille tarjottiin lähinnä ruokaa, jota he eivät olleet tottuneet syömään.  

 

Anna Voronkova valitti asiasta paikalliselle hallinnolle, mutta tuloksetta. Myös osa koululaisten vanhemmista oli valittanut asiasta, mutta valitukset olivat kaikuneet kuuroille korville. Hallinnon edustajat väittivät Annan sekä lasten valehtelevan, ja yllättäen Anna joutui myös paikallisen poliisin puhutteluun. Paikalliset opetusviranomaiset syyttivät Annaa lasten yllyttämisestä ruokaa ja koulun opettajia vastaan. 

 

On huolestuttavaa, että nykypäivänäkin vähemmistökansat joutuvat käymään koulua näin surkeissa oloissa. Internaattikoulujen huono tilanne ei ole mikään historiallinen kuriositeetti, vaan alkuperäiskansoja kohdellaan nykyäänkin huonosti. Ivdelin internaattikoulussa on yhdeksän lasta, jotka koulun jälkeen palaavat perinteisten elinkeinojen pariin, eikä internaatissa opiskelu valmista heitä mihinkään. Pahinta on, että lasten itsetunto kärsii, kun heitä alistetaan, joten tästä jää heille pelkkiä traumoja. 

 

Yhtä huolestuttavaa on, että tästäkään aiheesta ei saa Venäjällä puhua vapaasti, vaan epäoikeudenmukaisuuksien esille nostaminen suututtaa paikallisia viranomaisia. 

 

Tarkemmin aiheesta voi lukea Venäjäksi Radio SvobodanNovaya Gazetan ja Proseverouralskin jutuista. Radio Svobodan sekä Novaya Gazetassa aihetta kommentoi myös Sukukansojen ystävien aktivisti Marija Launonena. 

 

 

 

 

Suomalais-ugrilaisista manseista ja mansin kielestä voit lukea lisää täältä: 

http://www.nba.fi/hanti/fi/a4_s1.php Manseja ja hantejakin käsittelevä Suomesta Siperiaan -sivusto Museoviraston kotisivuilla 

https://www.ugri.net/kielet/mansi/ Mansin kieltä käsittelevä tietopaketti M. A. Castrenin seuran kotisivuilla 

https://fennougria.ee/rahvad/mansid/ Vironkielinen tietopaketti manseista virolaisen Fenno-Ugria-järjestön kotisivuilla 

 


Mansilaisen lapsen internaattikoulussa askartelema kortti, jossa lukee mansiksi "Haluan syödä". Kuva: Anna Voronkova.

Alla Marija Launonenan ottamia valokuvia internaattikouluista Hanti-Mansiassa, uhanalaisten kielisukulaistemme hantien ja mansien asuinalueilla. Kuvien koulut eivät liity yllä kuvattuun tapaukseen.




 







maanantai 11. lokakuuta 2021

Suomalais-ugrilaisen maailmankongressin ja yhteistyön näkymistä

 Sukukansojen ystävät osallistui kesäkuun 16.–18. päivinä Suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressiin. Olimme läsnä etänä, mutta seurasimme tapahtumia tiiviisti, minkä lisäksi  tapahtuman alussa, muiden kansojen tervehdysten lomassa, esitettiin oma tervehdyksemme. Videomme on nyt myös katsottavissa verkossa:


https://youtu.be/wKbygarkHZY?t=12054


Kongressin jälkeisenä maanantaina 21. päivänä kesäkuuta Sukukansojen ystävät ry järjesti yhteistyössä virolaisen Uralic Centren kanssa pienen kansainvälisen etätapahtuman, jossa keskusteltiin hyvässä ja avoimessa hengessä kongressin onnistumisesta ja osallistujien kokemuksista. Lisäksi kuultiin myös kriittisiä puheenvuoroja suomalais-ugrilaisen yhteistyön nykytilasta ja erityisesti maailmankongressia edeltäneistä tapahtumista Venäjällä. Tapahtuma oli jatkoa vuonna 2016 Lahdessa ravintola Torvessa järjestetylle Avoin kongressi -tapahtumalle. Sukukansojen ystävät yhteistyökumppaneineen pitää tärkeänä, että sukukansayhteistyössä kaikki äänet pääsevät kuuluviin, ja että ajankohtaisia aiheita pääsevät kuulemaan sellaisetkin toimijat, jotka eivät syystä tai toisesta päässeet maailmankongressin viralliseen ohjelmaan osallistumaan. Tapahtuman voikin sikäli katsoa onnistuneen, että mukana oli hyvin erityyppisiä ääniä ja erilaisia näkemyksiä kongressin kulusta ja roolista. 


Tapahtumassa oli neljä kutsuttua puhujaa ja 22 osallistujaa, joista moni osallistui vapaaseen keskusteluun aktiivisesti. Tapahtumaa mainostettiin muun muassa Facebookissa, ja osallistujia olikin erityisesti Suomesta ja Venäjältä mutta myös esimerkiksi Unkarista. Eli tapahtuma tavoitti hyvin ihmisiä eri puolilla suomalais-ugrilaista maailmaa. Aluksi Natalja Antonova kertoi sukukansayhteistyön merkityksestä karjalaisille. Hänen mukaansa maailmankongressi on tärkeä ympäristö, jossa suomalais-ugrilaisten kansojen sukulaisuus ja läheisyys tuntuu vahvasti. Nytkin kongressi oli järjestetty tyylikkäästi. Hybridimuoto voisi olla mahdollinen jatkossakin. Natalja Antonova painottikin, että tarvitaan omaa foorumia yhteistyön ja yhteyksien ylläpitämiseen. Tapahtuman keskusteluissa nousikin monta kertaa esiin, että etänä osallistumisessa on omia hyviä puoliaan, ja sitä on välttämätöntä kehittää enemmän. Sukukansatyö ei voi olla sen varassa, että aina on voimavaroja ja mahdollisuuksia matkustaa paikasta toiseen. Maailmankongressejakin järjestetään vain joka neljäs vuosi, joten keskeistä on niiden välillä tapahtunut työ. 


Janne Saarikivi (Helsingin yliopiston dosentti) käsitteli Venäjän vähemmistökielten oikeuksia ihmisoikeuksien näkökulmasta. Kieleen perustuvaa syrjintää ei ole kielletty edes ihmisoikeuksien kannalta. Saarikivi korostikin kielellisten oikeuksien merkityksellisyyttä ja koulutuksen suurta roolia. Hän painotti, että suomalais-ugrilainen yhteistyö tarvitsee kokonaan uudenlaisia rahoitusmekanismeja. Keskustelussa todettiin, että ulkomailta Venäjälle tuleva rahoitus on usein ongelmallista, mutta kulloistenkin vaatimusten kanssa on jollain tavalla onnistuttava luovimaan. Voimavaroja on monin paikoin todella vähän, mutta tarpeellista työtä paljon. Keskustelua käytiin myös erilaisten aineistojen, kuten kielipesiin liittyvien aineistojen, yleismaailmallisuudesta. Samat käytännöt toimivat eri vähemmistökielten parissa, eivät vain suomalais-ugrilaisilla alueilla. Eri paikoissa kehittynyttä tietoa ja ymmärrystä parhaista käytännöistä tulisi saada laajempaan tietoisuuteen.


Inkerikkoja edustanut Dmitri Harakka, nykyinen konsultaatiokomitean puheenjohtaja, oli osallistunut myös aikaisemmin kesäkuun alussa järjestettyyn venäläiseen kongressiin ja pystyi näin ollen vertaamaan tapahtumia. Hän korosti poliittisen ja kulttuurisen työn pitämistä erillään toisistaan. Harakka totesi maailmankongressin olevan suomalais-ugrilaisen maailman korkeimman tason tapahtuma, joten siihen osallistumisella on merkitystä. Hän myös painotti eri ikäryhmiä edustavien osallistujien tarvetta suomalais-ugrilaisessa yhteistyössä, sillä näin varmistetaan jatkuva ajatusten vaihto. Tämä toteutuikin hänen mielestään Tarton kongressissa hyvin. Hän peräänkuulutti MAFUN:n uudelleenkäynnistämisen tarvetta, sillä moni hänen ikäryhmänsä ihminen on päätynyt suomalais-ugrilaiseen yhteistyöhön juuri MAFUN:n kautta. Keskustelussa otettiin esille kongressin päätöslauselman ilmaisujen epätarkkuus: se ei ohjaa selvästi konkreettiseen toimintaan. Dmitri Harakka korostikin, että esimerkiksi hänen johtamansa ympäristöä käsitelleen sektion lausunto on hyvin yksityiskohtainen, ja sen muotoilussa on seurattu kansainvälisiä käytäntöjä. Näin ollen sitä voi hyödyntää esimerkiksi paikallistasolla tarjoten sitä selväksi suositukseksi toimintatavoille. 


Ortem Jorgi/Artjom Malykh piti hyvin kriittisen puheenvuoron, jossa hän kritisoi maailmankongressin stagnaatiota ja piti kestämättömänä sitä, että osa ihmisistä osallistui sekä AFUN:n järjestämään foorumiin Izhevskissä että varsinaiseen maailmankongressiin Tartossa. Ortem painotti ruohonjuuritason yhteistyön merkitystä ja toivoi enemmän etätapahtumia, joissa asioista voi keskustella matalalla kynnyksellä. Hän katsoi koko suomalais-ugrilaisen maailman olevan kriisissä. Yhtenä ongelmana hän näki myös eri maiden delegaattien erilaiset valitsemiskäytännöt. Hän esitti kysymyksen: edustavatko nämä henkilöt oikeasti näitä kansoja? Myös eri alueiden delegaattien yhteydet paikallishallintoon nähtiin ongelmallisena. Orten Jorgi toivoii, että vastaisuudessa kongressin edustajat olisivat oikeita parlamentin edustajia myös omissa maissaan. Toisaalta juuri ruohonjuuritason työn lisääminen voisi olla tärkeämpää. Hän oli myös huolestunut keskustelun yksipuolisuudesta maailmankongressissa, ja ilmastonmuutos olikin tämän kongressin ainoa tuore aihe. 


Kutsuttujen puhujien puheenvuorojen jälkeen keskustelu kääntyi suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupunki -hankkeen vähälle jääneeseen huomioon Suomessa. On myös muita toimijoita, kuten Suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden liitto, joiden toiminta vaikuttaa hiljaiselta tällä hetkellä. Nämä ovat kaikki tärkeitä osasia laajemmassa suomalais-ugrilaisessa yhteistyössä, ja osa kongressien ulkopuolisissa rakenteissa tehtävää työtä. Myös sukukansatyön poliittinen ja kulttuurillinen luonne herätti keskustelua, ja eri osallistujilla oli monenlaisia näkemyksiä näiden alueiden suhteesta. Toisaalta esitettiin myös ajatus, että on tärkeä vaatia suuria, jopa kohtuuttomia asioita, sillä käytännössä saamme kuitenkin vain pienen palasen alkuperäisestä toiveestamme. 


Maailmankongressien ja konsultaatiokomitean toimintaan kauan osallistunut Ildikò Lehtinen painotti, että maailmankongressia on yritetty uudistaa jo monta kertaa aiemmin. Yritystä on ollut, eikä muutoksen luominen ole helppoa. Hän muistutti kongressien välisistä välikongresseista, jotka ovat perinteisesti olleet vähemmän muodollisia, ja joissa on parhaimmillaan voitu keskittyä juuri tiettyihin teemoihin. Nämä eivät olleet niinkään delegaattikongresseja, vaan asiakongresseja. 


Tapahtuman perusteella voi todeta, että suomalais-ugrilaisten kansojen maailmakongressista yleensä ja Tartossa toimineen kongressin tuloksista on hyvin erilaisia näkemyksiä suomalais-ugrilaisen maailman toimijoilla. Kongressin jälkeen järjestämämme tapahtuman tavoitteena ei ollut vähätellä maailmankongressin merkitystä, mutta on silti hyvä huomata, että neljän vuoden välein järjestettävät kongressit eivät tuo mitään käänteentekeviä ja nopeita ratkaisuja suomalais-ugrilaisten kansojen ongelmiin. Myös tarve kongressiin liittyvien rakenteiden ja käytäntöjen uudistamiselle ja erilaisilla ongelmille on havaittu jo aiemmin, moni asia nousi jälleen esiin. Samaan aikaan maailma muuttuu, vaikka kongressi ei muuttuisikaan. 


perjantai 30. heinäkuuta 2021

Suomalais-ugrilainen turismifoorumi Mulgimaalla


Mulgimaalla järjestettiin 30.7.2021 Soome-ugri pärandturismi foorum / Finno-Ugric Heritage Tourism Forum, jota olemme suomeksi kutsuneet suomalais-ugrilaisen perinneturismin foorumiksi. 

Tapahtumassa on osallistujia Virosta, Suomesta, Karjalasta, Udmurtiasta, Marinmaalta ja Romaniasta. Mulgimaa on Viron eteläosassa sijaitseva kulttuurialue, joka koostuu viidestä Viljandin eteläpuolella sijaitsevasta kunnasta. Täällä sijaitseva Abja-Paluoja on myös tällä hetkellä suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki. Alue on erittäin mielenkiintoinen ja omaleimainen. Mulgimaa sijaitsee myös eri kulttuurien rajalla, sillä se rajautuu etelästä Latviaan.  

Mulgimaan kunnat. Kartan lähde: mulgimaa.ee

Foorumin alussa Oliver Loode korosti, että suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuuriperintö painottuu usein aineettomaan perintöön. Meillä ei välttämättä ole suuria linnoja tai monumentteja, mutta paikallinen kulttuuri elää vahvana. Myös UNESCO on huomioinut aineetonta kulttuuria vuodesta 2003 lähtien. Mulgimaan turismistrategiaa esitellessään Andres Rõigas kertoi, kuinka koronan takia paikallistason matkailu on kehittynyt. Monelta kannalta katsottuna suomalais-ugrilaisen kulttuuriperinnön näkyminen ja hyödyntäminen matkailussa on tärkeä ja kehittyvä aihe. Aivar Ruukel on myös ollut kehittämässä suomalais-ugrilaista turismiverkostoa. Tähän kirjoitukseen olemme nostaneet aamupäivän esitelmien eri puolia esiin.

Virolaisten käsitöiden asiantuntija Ave Matsin oli mukana työryhmässä, joka toteutti virolaista kulttuuriperintöä kartoittavan tutkimuksen. Turistit ja matkailijat löytävät tiensä virolaisiin kaupunkeihin, mutta alueellista matkailua voisi kehittää. Eri puolilla Viroa on paljon kiinnostavia paikallisia perinteitä, joita voitaisiin hyödyntää enemmän matkailussa. Folklore, paikallinen ruokaperinne, käsityöt ja kulttuuritapahtumat ovat kaikki alueita, joilla olisi paljon mahdollisuuksia. Kulttuuriperintöön liittyy myös lähihistorian rakennuksia ja tapahtumia, jotka eivät välttämättä edusta paikallista kulttuuria, mutta ovat silti kiinnostavia. Matsin korosti, että on tärkeää tarjota palveluja, joiden kautta voidaan näyttää paikallisia perinteitä, mutta myös kehittää tapoja, joilla tähän voi myös konkreettisesti osallistua. Esimerkiksi tapahtumiin tai työpajoihin osallistuminen on yksi reitti tähän. Osallistumisesta syntyvät kokemukset ovat tärkeitä matkailun kannalta, ja tällaisia kokemuksia halutaan parhaimmillaan kokea uudestaan. Erityisen kiinnostavina pidetään sellaisia tapahtumia, jollaisia ei ole muualla. Tämän takia eri alueiden on hyvä korostaa omaleimaisia perinteitään. Erittäin kiinnostava raportti on luettavissa täältä

Matsinin puheenvuoron lopuksi keskusteltiin myös turismin vaaroista. On mahdollista, että matkailijoita on liikaa, eikä sovellu pieneen yhteisöön. Turismin vaatima infrastruktuuri saattaa jopa tuhota paikallisia kulttuurisesti merkityksellisiä paikkoja. Paikallisen kulttuurinen liiallinen kaupallistaminen voi myös häiritä sen merkitystä paikallisille ihmisille itselleen. Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, jotka on otettava huomioon. Esitelmän jälkeisessä keskustelussa korostettiinkin, että tämän työn on oltava paikallisten tahojen käsissä. Dimitri Harakka-Zaitsev nosti esiin myös "väärien" etnokeskusten ongelman: paikallisia kulttuureja edustamattomat tahot saattavat luoda keskuksia, joissa turisteille tarjotaan kulttuurielämyksiä, jotka eivät kuitenkaan oikeasti edusta paikallista kulttuuria eivätkä ole paikallisten toimijoiden käsissä. Ave Matsin vertasi näitä esimerkiksi Tallinnan Vanhassa kaupungissa toimiviin käsityökauppoihin, joissa kaikissa myytävät tuotteet eivät välttämättä ole oikeaa paikallista tuotantoa. 

Suositeltiin, että eri maissa kehitetään kansallinen strategia paikallisperinteitä hyödyntävän matkailun varalle. Kansallinen tuki ja paikallisen tason koordinaatio ovat myös tärkeitä. Tarvitaan myös kansainvälistä markkinointia, johon kytkeytyvät julkaisut, applikaatiot ja turismiportaali. Alueiden välinen yhteistyö on tärkeää, mutta siinä on hyvä ottaa huomioon paikalliset kulttuurialueet. On myös hyvä kehittää matkailupaketteja, joissa eri palvelut majoituksesta lähtien on huomioitu. Andres Rõigas nosti omassa puheenvuorossaan esille samanlaisia asioita: markkinointi, yhteistyö ja oman kulttuurin näkyvyys.

Ave Matsin kertoi myös toistuvasti järjestetystä International Estonian handicraft summer school Craft Camp -leiristä, joka järjestetään Viljandissa. Suosittelemme tutustumaan myös heidän Facebook-sivuunsa, ja myös osallistumaan itse tapahtumaan! 

Nadežda Kalmykova Karjalasta kertoi myös Kinnermäen kylän tilanteesta. Täällä paikallinen puuarkkitehtuuri on ollut yksi turismin kannalta kiinnostavista perinteistä. Matkailijoille tehdyissä ekskursioissa ja työpajoissa myös paikallinen leipomisperinne ja musiikki ovat olleet tärkeitä. Nuorille on myös järjestetty erillisiä leirejä. Kinnermäki on myös mukana Самые красивые деревни и городки России -järjestössä, jonka nimi tarkoittaa Venäjän kauneimmat kylät ja pikkukaupungit. Tässäkin toistuvat foorumissa yleisesti keskustellut teemat. Nadežda kertoi, että suurin osa matkailijoista on Venäjältä. Tämä on asia, johon suomalaisten on helppo vaikuttaa! Sukukansojen ystävät suosittelee suomalaisille aktiivista matkailua ja lomailua Karjalassa, kunhan koronatilanne taas sen sallii! 

Mare Mätas Kihnun saarelta kertoi muun muassa paikallisen kulttuuriperinnön kytkemisestä koulujen opetukseen. Paikalliset kansanperinteen tuntijat ovat usein myös hyvin tunnettuja, mikä korostaa yksittäisten ihmisten mahdollisesti merkittävää roolia. Kihnusta on muodostunut hyvin tärkeä matkailun keskus, ja erilaisia kauppoja aukeaa joka vuosi. Kihnu on myös onnistunut saamaan kansainvälistä näkyvyyttä. Kihnun kulttuuri myös sai vuonna 2008 UNESCO:n aineettoman kulttuuriperinnön tunnustuksen. Kihnussa on myös ongelmia: valtiollinen lainsäädäntö ei aina vastaa paikallisia tarpeita, esimerkiksi metsästys- ja kalastusoikeuksiin liittyen. Paikalliset elinkeinot kuten kalastus ja maanviljely eivät tarjoa riittävää elantoa nuorille, joten monen on muutettava pois saarelta. Samalla paikallisen kielen, kulttuurin ja perinteiden taitajat lähtevät pois yhteisöstä. Myöskään median kaupalliset tarpeet eivät välttämättä aina kunnioita paikallisen yhteisön tarpeita. 

Foorumi jatkuu vielä, mutta tässä tunnelmia tästä vaiheesta!