Hei!
Kuten tässä blogissa aiemmin kirjoittelin, osallistuin
Sukukansojen ystävien hallituksen
edustajana Road map for the Northern
Partnership of Indigenous peoples
-projektiin 19.–31.10.2012. Projekti koostui useasta tapaamisesta
ja neuvottelusta kolmessa eri Pohjoismaassa. Matkaseurueessa oli
edustajia kansalaisjärjestöistä Karjalan ja Komin tasavalloista,
Permin aluepiiristä, Muurmanskin alueelta sekä Leningradin
alueelta. Kaikkia osallistujia yhdisti se, että heidän edustamansa
järjestöt työskentelevät suomalais-ugrilaisten vähemmistökansojen
parissa.
Itse
edustin matkalla Sukukansojen ystävien lisäksi myös MAFUNia,
Suomalais-ugrilaisten kansojen nuorten
liittoa
(www.mafun.info), joka on
suomalais-ugrilaisten nuorisojärjestöjen kattojärjestö.
MAFUNille matka oli tärkeä siinä mielessä, että liitto pyrkii
kehittämään toimintaansa ja hankkimaan kontakteja saamelaisiin ja
kveeneihin. Toiveissa on, että kun MAFUNin seuraava kongressi
pidetään Helsingissä tulevana kesänä, liittyisi MAFUNiin myös
uusia jäsenjärjestöjä Skandinaviasta. MAFUN aikoo myös saada
suomalais-ugrilaisia kansoja näkyvämmin esille alkuperäiskansojen
parissa tehtävän kansainvälisen yhteistyön piirissä (mm.
YK:ssa), ja myös siltä kannalta Road map -projekti oli MAFUNille
hyvin tärkeä.
Projektimatkan
aikana vierailimme Oulussa, Inarissa, Tromssassa (kuva yllä) ja Kööpenhaminassa.
Tässä
kirjoituksessa kerron matkan viimeisten päivien ohjelmasta
Kööpenhaminassa sekä listaan omia ajatuksiani ja tulevaisuuden
näkymiä hankkeen pohjalta.
Kööpenhamina alkuperäiskansojen silmin
Vaikka
Kööpenhamina on muutenkin mielenkiintoinen ja hieno kaupunki,
osoittautui se myös meidän projektimme näkökulmasta erityisen
kiinnostavaksi paikaksi. Joku saattaisi kysyä, miten Kööpenhamina
liittyy suomalais-ugrilaisiin kansoihin; eihän se suoraan mitenkään
liity (varsinkaan kun Norja saamelaisine ja itämerensuomalaisine
alueineen irrotettiin Tanska-Norjan unionista jo lähes 200 vuotta
sitten), mutta kaupunki on alkuperäiskansamielessä merkittävä
paikka. Kööpenhaminassa nimittäin toimii useita alkuperäiskansojen
parissa työtä tekevää järjestöä. Näitä ovat muun muassa
IWGIA (International Work Group for Indigenous Affairs
http://www.iwgia.org/) sekä
NORDECO (Nordic Agency for Development and
Ecology http://www.nordeco.dk/),
joiden edustajia kävimme tapaamassa. Molemmilta järjestöiltä
saimme hyviä ja avartavia neuvoja ja vinkkejä tulevaa toimintaamme
ja suomalais-ugrilaista yhteistyötä koskien. IWGIAn kanssa oli myös
konkreettista puhetta siitä, että tulevaa alkuperäiskansaraporttia
ajatellen voisi MAFUN tuottaa tietoa suomalais-ugrilaisten kansojen
tilanteesta.
IWGIAa tapaamassa |
Lisäksi
vierailimme Arktisen neuvoston alkuperäiskansasihteeristössä
(http://www.arcticpeoples.org),
jossa saimme kuulla alkuperäiskansojen osallistumisesta Arktisen
neuvoston työskentelyyn, ja Grönlannin edustustossa, jossa
meille kerrottiin Grönlannin laajasta itsehallinnosta. Maalla on
hyvin laaja autonomia, ja oikeastaan vain ulko- ja
turvallisuuspolitiikasta, maanpuolustuksesta ja poliisiasioista
päättäminen kuuluu Tanskalle. Mielenkiintoisen mutta harmittavan
lyhyen vierailun aikana kävi myös ilmi, että Tanskassa (siis
Grönlannin ulkopuolella) asuu n. 10 000 grönlantilaista inuittia,
ja tämän takia kaikista suuremmista kaupungeista löytyy
grönlantitaloja eli grönlantilaisyhdistysten ylläpitämiä
kulttuurikeskuksia, jossa ekspatriaattigrönlantilaiset voivat tavata
tuttaviaan ja puhua omaa kieltään. Päätimme käydä
Kööpenhaminassa tällaisessa talossa.
Grönlantitalo
oli mukava paikka, ja onneksi satuimme paikalle juuri tiistaipäivänä,
jolloin oli tarjolla herkullista grönlantilaista ruokaa. En ollut
koskaan ennen maistanut myskihärkää, mutta nyt tuli todettua, että
sen liha on oikein herkullista. Muutenkin talossa tuntui mainitsevan
hyvä meininki, paikalla oli paljon gröönlantilaisia ja talosta
löytyi gröönlanninkielisiä sanomalehtiä.
Vaikka
manner-Tanskassa asuvat grönlantilaiset ovat aktiivista porukkaa,
kertoi Grönlannin hallituksen edustaja meille, ettei elämä tällä
kaukana kotoaan elävällä vähemmistöllä ole aina helppoa, vaan
monet tanskangrönlantilaiset kärsivät esimerkiksi masennuksesta.
Siitäkin huolimatta kaupunkigrönlantilaisten tilanne ja erityisesti
näkyvyys näytti aika hyvältä verrattuna esimerkiksi
kaupunkisaamelaisiin. Saamelaisillahan on kaikissa Pohjoismaissa
samantyylinen tilanne kuin Kööpenhaminan grönlantilaisilla, tosin
sillä erolla, että saamelaisista suurin osa asuu muualla kuin
perinteisellä saamelaisalueella. Grönlantilaisisten suuri enemmistö
asuu sentään kotisaarellaan.
En ole
lainkaan tutustunut Oslon tai Tukholman kaupunkisaamelaisten elämään,
mutta ainakin Helsingissä saamelaiset ovat järjestöistään
huolimatta paljon näkymättömämpiä kuin grönlantilaiset
Kööpenhaminassa. Etsiessämme Grönlantitaloa Kööpenhaminan
keskustassa kysyimme neuvoa joltain vastaantulleelta tanskalaiselta,
joka osasi neuvoa meidät perille. Helsingissä ei vastaantulija
välttämättä edes tietäisi, että saamelaisia on olemassa, saati
että heitä elää Helsingissä suuri joukko. Olisi mukavaa, jos
jonain päivänä Helsingissä voisi toimia aktiivinen Saamelaistalo
kööpenhaminalaiseen tyyliin.
Matkan aikana syntyneitä mietteitä
Projektin
otsikossa oli maininta alkuperäiskansoista (indigenous peoples), ja
monet tapaamistamme potentiaalisista yhteistyökumppaneista ovat
alkuperäiskansojen kanssa työtä tekeviä järjestöjä. Myös
Venäjän suomalais-ugrilaisilta alueilta tulleet matkatoverini
edustavat nimenomaan Venäjän alkuperäiskansoja – ainakin niin
luulisi. Venäjän lainsäädännön mukaan näin ei kuitenkaan ole,
sillä kyseisessä maassa on olemassa omalaatuisia
alkuperäiskansamääritelmiä. Venäjällä pohjoisiin
alkuperäiskansoihin luetaan kansat,
joihin kuuluu alle 50 000 ihmistä. Tästä syystä esimerkiksi
komit, komipermjakit tai karjalaiset eivät kuulu
alkuperäiskansoihin. Esimerkiksi vepsäläiset sen sijaan kuuluvat.
Lienee
sanomattakin selvää, ettei tällainen lukumäärään perustuva
määrittely perustu mihinkään tieteelliseen totuuteen tai minkään
kansan “alkuperäisyyteen”, vaan määritelmä on peräisin
venäläisiltä poliitikoilta. Tällainen alkuperäiskansamääritelmä
estää tehokkaasti Venäjällä asuvien ja venäläisestä
näkökulmasta liian runsaslukuisten kansojen osallistumisen maailman
muiden alkuperäiskansojen kanssa tehtävään yhteistyöhön.
Vaikka
projektin rasittavin osa eli kiertue on ohi, jatkuu projekti vielä
helmikuussa, kun Petroskoissa järjestetään päätösseminaari.
Seminaariin on tarkoitus kutsua projektin aikana tavattuja
partnereita, joiden kanssa keskustellaan konkreettisista
yhteistyöideoista. Joku saattaakin huomauttaa, ettei Road map
-matkan aikana saatu kovinkaan paljon konkreettisia projekteja
käynnistettyä, mutta matkan tarkoitus oli pikemmin luoda kontakteja
ja tutustua uusiin potentiaalisiin partnereihin. Nyt kun kontaktit on
luotu, voidaan helmikuun seminaariin mennessä kehittää hyviä
ideoita, joiden pohjalta saadaan alkuperäis- ja vähemmistökansojen
kieliä ja kulttuureita ylläpitävää toimintaa käyntiin
eripuolilla suomalais-ugrilaista maailmaa.
Sampsa
Holopainen