Tässä blogikirjoitusten sarjassa esitellään Sukukansojen ystävät ry:n toimijoita. Haluamme näin madaltaa kynnystä osallistua järjestön toimintaan ja tapahtumiin. Lisäksi tämä on yksi tapa kertoa järjestössä vaikuttavien henkilöiden taustasta ja suhteesta suomalais-ugrilaisiin kansoihin.
Haastattelussa Aleksi Palokangas, varapuheenjohtaja
1. Miten kiinnostuit sukukansoista?
Olen ollut lapsesta saakka kiinnostunut historiasta, eritoten Suomen ja sen lähialueiden. Elin kuitenkin ensimmäiset kouluvuodet sellaisessa harhakäsityksessä, että Suomi ja suomalaiset ovat jotenkin yksin maailmassa vailla sukukansoja. Kun joskus 10-vuotiaana tajusin, että nykyään Euroopan karttaan piirretään sellainen valtio kuin Viro ja että Suomenlahden eteläpuolella asuu kansa, joka puhuu samanlaista kieltä kuin me, maailmani oli muuttunut.
Tuolloin 1990-luvun alussa vanhemmillani oli myös virolaisia tuttuja, jotka kävivät joitakin kertoja Suomessa. Ehkä mukana on ripaus nostalgiaa, mutta muistelen, että nuo kohtaamiset olivat hyvin veljellisiä. Perheeni ja omaan tuttavapiirini kuului myös kveenejä, inkeriläisiä ja saamelaisia, mikä näin jälkikäteen ajatellen varmaankin avarsi valtaväestöön kuuluvan lapsen maailmankuvaa. Jo tuolloin katselin karttoja ja mietin, että minkähänlaisia ihmisiä tuollakin asuu ja mitä kieltä ne puhuvat. Tässä suhteessa en ole onneksi muuttunut.
Muutamaa vuotta myöhemmin aika monta asiaa loksahti kohdilleen: Tutustuin virolaiseen punk-musiikkiin ja lukiossa olin aika vahvoilla äidinkielessä. Luettuani varusmiespalveluksen aikana Akseli Gallen-Kallelan elämänkerran, innostuin Suomen taiteen kultakaudesta, mikä johdatteli karelianismin ja karjalaisen kulttuurin äärelle. Pian virolainen metallimusiikki vei mennessään.
Joskus 25 ikävuoden korvilla tajusin, että avain sinne historian hämäriin ovat kielet, sillä ne säilövät sisäänsä valtavasti tietoa. Ja koko tämän ajan tuo paketti oli ollut silmieni edessä edellä mainittujen kiinnostusten kohteitteni muodossa. Tarvittiin vain lopullinen oivallus. Se johti loputtomaan kiinnostukseen erityisesti suomen lähisukukieliin ja kansoihin. Sanomattakin on silti selvää, että itämerensuomalaisten lisäksi ajattelen, että kaikki uralilaiset kansat ovat yhtä perhettä.
Joitakin vuosia tämän jälkeen pääsin Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä. Opinnot yritin painottaa mahdollisuuksien mukaan sukukieliin ja suomen kielten historiaan. Sivuaineenani oli luonnollisestikin historia, ja vaihdossa kävin Tallinnan yliopistossa. Mukaan reissulta tarttui viron kielen taito. Harmillisesti harjoituksen puutteesta tällä hetkellä viron keskustelutaitoni eivät ole terävimmillään. Tosin, vastapainoksi luen viroksi päivittäin ja tätä kirjoittaessani kuuntelen virolaisen jääkiekkoilijan Robert Rooban haastattelua. Nykyisin opinnot jatkuvat väitöskirjan kirjoittamisen parissa Helsingin yliopistossa. Tutkimus käsittelee suomen, viron, vepsän ja liivin keskinäistä ymmärrettävyyttä.
 |
| Aleksi Palokangas on Sukukansojen ystävien varapuheenjohtaja |
2. Miten tulit mukaan Sukukansojen ystävien toimintaan?
Sukukielten ja sukukansojen historian lisäksi olen ollut käytännössä yhtä kauan kiinnostunut myös sukukansatoiminnasta. Kentällä on paljon eri yhdistyksiä, joten piirejä tuntemattomalle niiden erot ja toiminta vaikuttivat aika vaikealta hahmottaa. Lopulta kiinnostuin kuitenkin Sukukansojen ystävistä.
Olin aluksi Sukukansojen ystävien rivijäsen joitakin vuosia. Tuona aikana harmittelin, että Keski-Suomesta käsin katsottuna yhdistyksen toiminta vaikutti painottuvan pääkaupunkiseudulle. Painotus oli sinällään ymmärrettävä, sillä Sukukansojen ystävät oli varsinkin aikaisemmin varsin lähellä Helsingin yliopistoa ja sen edesmennyttä Sukukansavaliokuntaa.
Vuoden 2020 alussa Suomeenkin levisi koronaepidemia, minkä vuoksi yhdistys järjesti vuosikokouksensa myös etänä. Tämä toi minulle tilaisuuden pyrkiä yhdistyksen hallitukseen, sillä aikaisemmin ajatus kokoukseen paikan päälle menemisestä tuntui yksinkertaisesti liian vaivalloiselta. Hallituspaikka aukesi, ja tällä hetkellä olen toista vuotta mukana varapuheenjohtajana, osin kiitos koronan.
3. Mitä tahdot sukukansatyöllä saavuttaa?
Tärkeimpinä tavoitteina pidän sukukansatietoisuuden levittämistä, ystävyyssuhteiden rakentamista eri sukukansojen välille sekä sellaista toimintaa, jolla voimme auttaa sukukansoja ylläpitämään omia kieliään ja kulttuureitaan.
Yritän pitää näiden tavoitteiden suhteen jalat maassa, sillä muutokset eivät tapahdu nopeasti. Siksi ajattelen, että meillä on suomalaisena yhdistyksenä tärkein sarka täällä Suomessa. Valitettavasti tilanne on kuitenkin ollut jo vuosikymmeniä Suomessa sellainen, että suomalais-ugrilaisuuden monimuotoisuus on päässyt meiltä suomalaisilta unohduksiin, vaikka historiallisesti se on suomalaisen kulttuurin selkäranka.
Kuitenkin näen valtavat mahdollisuudet sille, että Suomessa tunnettaisiin sukukansat nykyistä paremmin. Suomessa ollaan poikkeuksellisen kiinnostuneita historiasta, ja monet meille arkipäiväiset asiat saunasta ja luonnossa liikkumisesta alkaen ovat arkipäivää myös sukukansoillemme. Olen myös selvästi huomannut, miten 2000-luvun kuluessa kiinnostus suomalaista muinaisuskoa kohtaan on kasvanut. Meillä harjoitetaan myös melko laajasti Viron tapaan etnofuturismia, vaikka käsite on Suomessa liki tuntematon. Täällä on hyvin paljon otollista maaperää sukukansayhteistyölle.
Toisaalta tuntuu, että osa suomalaisista saattaa ajatella, että suomalais-ugrilaisuus on jotain takapajuista, slaavilaista tai kuolevaa kulttuuria, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Osa ehkä haluaa unohtaa koko suomalais-ugrilaisuuden ja nojata vain länsimaiseen elämäntapaan. Iso osa taas nojannee länsimaisuuteen tietämättä suomalais-ugrilaisuudesta mitään. Tietty on selvää, että suomalais-ugrilaiset kansat ovat ottaneet kulttuuri- ja kielivaikutteita sekä idästä että lännestä, mutta me suomalais-ugrilaiset olemme ennen kaikkea pohjoisia kansoja. Tätäkin puolta asiassa voisi korostaa.
Tämän suomalais-ugrilaisuuteen liittyvän henkisen vaurauden lisäksi olisi hyvin tärkeää saada iskostettua yleiseen tietoisuuteen, että Suomessa ja Pohjoismaissa on monia suomalais-ugrilaisia kansoja suomalaisten lisäksi: länsipohjalaisia, metsäsuomalaisia ja muita ruotsinsuomalaisia, saamelaisia monine kielineen, karjalaisia, inkeriläisiä, kveenejä sekä suomenvirolaisia ja ruotsinvirolaisia. Tässäkin on paljon työtä, puhumattakaan muualla asuvien sukukansojen esiin nostamisesta.
Jos suomalais-ugrilaisuus on suomalaisuuden perusta, niin samalla tavalla suomalais-ugrilaisella kielentutkimuksella on ollut maassamme suorastaan kansallistieteen asema. Nyt se on puskettu nurkkaan, jossa moni etenee urallaan lähinnä kutsumuksesta vailla tunnustuksia. Itse olen tottunut siihen, että tutkimuksen ohella kannattaa tehdä muita töitä, eikä se minua vaivaa.
Arvelen kuitenkin, että mikäli suomalais-ugrilaisuus ja alan tutkimus näkyisi Suomen yhteiskunnassa kuten Virossa, niin meitä sukukansojen parissa toimivia olisi kuunneltu enemmän koskien nykyisiä Venäjän tapahtumia. Olemme vuosikausia kertoneet kuuroille korville, että sukukansoja, kansalaisjärjestö Memorialia ja oppositiota poljetaan Venäjällä. Vasta Venäjän suurhyökkäyksen alettua osa Venäjän sisäisistä ongelmista on noussut Suomessa esiin. Tosin, edelleen tiedotusvälineet kirjoittavat Venäjän väestöstä yksiselitteisesti venäläisinä, eikä sukukansoihimme kohdistuneita ongelmia nähdä osana Venäjän sisäisten ongelmien kokonaisuutta. Iso osa suomalaisista ei tiedä, että todellisuudessa Venäjä on hyvin monista kansoista muodostuva maa. Tässäkin on meillä työtä.
Jotta esittämiini tavoitteisiin päästään, yhdistyksen täytyy tulla lähemmäksi jäseniään ja sellaisia henkilöitä, jotka voisivat olla jäsenyydestä kiinnostuneita. Tämä voidaan saavuttaa vain kehittämällä järjestöä, sen toimintaa ja sen järjestämiä tapahtumia. Pidän myös erittäin tärkeänä, että viestimme kansantajuisesti, sillä toiminnastamme vain pieni osa vaatii tieteellistä kielenkäyttöä. Olemme asettaneet tavoitteeksi kasvattaa jäsenmääräämme niin, että voimme perustaa yhdistykselle ensimmäisen paikallisen osaston. Siitä olisi varmasti helpompi ponnistaa eteenpäin. Pitkällä tähtäimellä olisi hienoa, jos liikkuisimme kohti kansallista sukukansaliikettä. Se on tietenkin tavoite, joka vie vuosikymmeniä.
4. Kuinka Venäjän nykytilanne vaikuttaa Sukukansojen ystävien toimintaan?
Kun Venäjä aloitti suurhyökkäyksen Ukrainaan Viron itsenäisyyspäivänä, valkeni varsin pian, että uusi rautaesirippu on laskeutunut. Eittämättä käynnissä on jotain sukukansatoiminnankin näkökulmasta historiallista. Monet hankkeet pysähtyivät kuin seinään, vaikka vuoden vaihteessa oli jo koronapandemian suhteen sellainen olo, että ehkä pääsemme Venäjälle vierailulle tämän vuoden Suomalais-ugrilaiseen kulttuuripääkaupunkiin Bayterekiin, Udmurtiaan.
Toisaalta Neuvostoliitonkin aikana sukukansatyötä pystyttiin tekemään jotenkuten. Toivottavasti se onnistuu nytkin, vaikka paikoin se on ollut vaikeaa jo ennen helmikuun hyökkäystäkin. Arvioin kuitenkin, että sukukansayhteistyö tiivistyy, mutta se jakautuu voimakkaasti niin, että toiminta valitettavasti tapahtuu jatkossa ilman Venäjällä toimivia järjestöjä. Vaarana myös on, että sukukansayhteistyöhön ei saada enää rahoitusta, sillä aikaisemmin rahoitus on kohdistettu osin Venäjällä tapahtuvaan toimintaan.
Olemme pyrkineet pitämään sotaan liittyviä sukukansa-aiheita esillä. Sodan alettua kirjoitimme blogissamme Ukrainan väestöön kuuluvasta noin 200 000 suomalais-ugrilaisesta. Koska yhdistyksemme toiminta liittyy Venäjään sen ollessa monien sukukansojemme kotimaa, ilmoitimme heti kantamme sotaan. Luonnollisesti emme harjoita mitään sellaista toimintaa, emmekä ole tekemisissä minkään sellaisen valtiollisen tai muunkaan tahon kanssa, joka tukisi välillisesti tai suoraan Venäjän valtion vihamielisiä toimia.
Lisäksi sukukansajärjestönä meille on tärkeää, että tavallisia Venäjällä asuvia suomalais-ugrilaisia ei halveksuta tai ylenkatsota vain siksi, että he sattuvat asumaan Venäjän diktatuurin alla. Kuten totesin, Suomessa olisi tärkeää hahmottaa, että Venäjällä asuu venäläisten lisäksi kymmeniä muitakin kansoja. Sama koskee mielestäni myös suomenvenäläisiä, joista on kirjoitettu viime viikot Suomen tiedotusvälineissä paljon mutta paikoin yleistäen. He eivät suinkaan ole yhtenäinen joukko, vaan siitä huolimatta, että heidän taustansa on Venäjällä, noin puolet heistä on taustaltaan suomalais-ugrilaisia, enimmäkseen inkerinsuomalaisia.
