Vierailuja:

sunnuntai 28. toukokuuta 2023

Karjalainen iäni -lyhytelokuvia katsomassa Jyväskylän Yläkaupungin yö -tapahtumassa

Yhdistyksemme järjestää toisinaan yhteislähtöjä erilaisiin sukukansatapahtumiin, ja taas oli sellaisen vuoro – tiettävästi ensimmäistä kertaa Jyväskylässä. Suuntana oli vuodesta 1992 lähtien talkoovoimin järjestetty suuri ja kolmipäiväinen kaupunkikulttuuritapahtuma Yläkaupungin yö, joka levittäytyy pääosin Jyväskylän yliopiston pääkampukselle mutta myös ympäri Jyväskylää. Osana festivaalin lukuisia tapahtumia järjestettiin yliopiston päärakennuksessa karjalaista nykykulttuuria käsittelevä Karjalainen iäni ‑lyhytelokuvakokonaisuus. Sen osia olivat Kotihmyöštymini (Kotiinpaluu), Ečindä (Etsiminen), Kibu (Kipu), Yhtehistö (Yhteisö) ja Ylbevys (Ylpeys).

Lyhytelokuvat ovat syntyneet Karjalaiset Nuoret Šuomessa -järjestön jäsenien halusta luoda jotain nuorilta nuorille. Elokuvat on toteutettu niin, että Maura Häkki, Milla Tynnyrinen ja Sivi Ihalainen suunnittelivat ja toimittivat karjalaisilta nuorilta kerätyt tekstit viideksi tarinaksi. Tekstit käännettiin karjalan monet kielimuodot huomioon ottaen. Lyhytelokuvissa puhuu ja näyttelee karjalaisia nuoria, ja hanke sai rahoituksensa Karjalan kielen elvytyshankkeelta.

Lauantaina 27. toukouuta luentosaliin saavuttaessa paikalla ei ollut vielä ketään muita. Hiljalleen sali alkoi kuitenkin täyttyä: Paikalla oli muiden mukana kahden yhdistyksemme aktiivin lisäksi pari yhdistyksemme tukijaa ja aktiivista seuraajaa sosiaalisesta mediasta sekä ilahduttavasti edustusta myös Jyväskylän yliopiston suomen kielen oppiaineen ainejärjestön Sane ry:n puolesta. Kaiken kaikkiaan paikalle saapui noin 20–30 henkeä.


Elokuvien alkuesittely käynnissä

Eräs hieno seikka elokuvissa oli, että ne oli toteutettu karjalan kielen eri muodoilla. Elokuvassa kuultiin toista karjalan päämurretta livvinkarjalaa. Lisäksi kuultiin toisen päämurteen, varsinaiskarjalan, murteita: Vienan murretta sekä eteläkarjalan murretta. Tämä innosti sihteeriämme Iivo Kalijärveä, kun hän sai huomata, että hän ymmärsi karjalaa melko hyvin, vaikka hän ei ole sitä opiskellut. Elokuvat oli toteutettu ammattimaisesti: käsikirjoitukseen, leikkaukseen, äänisuunnitteluun ja yleisilmeeseen oli panostettu. Paikalla oli myös osa elokuvien tuotantoryhmää.

Lopputekstien aika

Elokuvien jälkeen siirryimme nauttimaan virvokkeita kevätkesäisen sään helliessä, ja kaksikkomme seuraan liittyi vielä eräs kolmas yhdistyksemme jäsen. Hän ja Kalijärvi kertailivat kokemuksiaan ja elämyksiään vasta Turussa järjestetystä IFUSCO-konferenssista. Voin ylpeänä todeta Jyväskylän yliopiston alumnina, että he olivat ainoat osanottajat Jyväskylän yliopistosta, ainoat fuksit sekä ainoat filosofian ja yhteiskuntatieteiden edustajat. Juuri tällaista laajuutta kansainvälinen sukukansaliike tarvitsee – myös yliopistomaailman ulkopuolella. Jos tahdot mukaan Jyväskylän paikallistoimintaan tai haluat järjestää sukukansatoimintaa omalla paikkakunnallasi, ota rohkeasti meihin yhteyttä esimerkiksi sähköpostitse.


Aleksi Palokangas

Puheenjohtaja

Sukukansojen ystävät ry


sunnuntai 14. toukokuuta 2023

Hallitus esittäytyy: Iivo Kalijärvi

Tässä blogikirjoitusten sarjassa esitellään Sukukansojen ystävät ry:n toimijoita. Haluamme myös tällä tavoin madaltaa kynnystä osallistua järjestön toimintaan ja tapahtumiin, minkä lisäksi tämä on yksi tapa kertoa lisää järjestössä aktiivisesti vaikuttavien henkilöiden taustasta ja suhteesta suomalais-ugrilaisiin kansoihin.


Haastattelussa Iivo Kalijärvi, hallituksen sihteeri


1. Miten kiinnostuit sukukansoista?

Kiinnostukseni sukukansoja kohtaan tulee kiinnostuksestani historiaa kohtaan. Innostuin yläasteikäisenä historiasta ja aloin ahmia eri aiheista kirjoja, YouTube-videoita ja Wikipedia-artikkeleita. Tutustuin tietenkin myös rakkaan isänmaani Suomen historiaan ja siten minulle kehittyi arvostus omaa äidinkieltäni ja kulttuuriperimääni kohtaan sekä yhteenkuuluvuuden tunne virolaisia ja muita suomensukuisia kansoja kohtaan. Erityisesti vaikutuin törmättyäni Akateemisen Karjala-Seuran historiaan ja jäin miettimään, miksi minulle ei koulussa puhuttu näistä aiheista, miksi nykypäivänä ei enää ole niin voimakasta suomensukuisten kansojen puolesta toimivaa aktivismia ja miksi meidän suomensukuinen identiteettimme on jätetty pölyttymään. Historian sijaan ryhdyin kuitenkin opiskelemaan yhteiskuntatieteitä, koska ajattelen sen avaavan enemmän ovia kuin pelkkä historian opiskelu. Rakkauteni historiaa kohtaan jatkuu kuitenkin yhä.

Opin siis historiaan tutustuessa myös, että koska eri kansoja yhdistävät tietyt kielet ja kulttuurit, on Suomellakin omia ainutlaatuisia sukulaiskansojaan. Skandinaaveilla on esimerkiksi Ruotsi, Norja ja Tanska, romaanisilla kansoilla esimerkiksi Ranska, Italia, Espanja. Ne kaikki ovat vahvoja kansallisvaltioita sekä historiallisesti että nykyään, joita yhdistää samankaltainen kieli ja kulttuuri sekä muut suhteet. Mutta mikä on se tällainen itsenäisten valtioiden ryhmä, mihin Suomi voitaisiin lukea? Juuri niin, suomensukuisilla kansoilla on Suomen lisäksi vain kaksi melko pientä itsenäistä valtiota: Viro ja Unkari, jotka ovat toisistaan erillään ja historian aikana tulleet mahtavampien kansojen alistamaksi. Siinä missä historia on antanut germaanisille, slaaveille ja muille kansoille lukuisia valtioita, ovat suomensukuiset kansat ilmeisesti tuomittu pääasiassa hajanaisiksi sirpaleiksi, jotka ovat olleet isompien kansojen, erityisesti venäläisten, armoilla. Ajattelen, että heillä ei sen takia ole samanlaisia edellytyksiä säilyttää omaa arvokasta kieltään ja muuta kulttuuriperintöään. Suomensukuisten kansojen historia on yhä ahtaammalle ja ahtaammalle saarretuksi tulemisen historiaa – vaikka on myös tietenkin ollut valonpilkahduksia, niistä suurimpina Suomen, Viron ja Unkarin itsenäistyminen.

Siksi koen näin suomalaisena velvollisuudekseni tehdä jotain sen asian eteen, että nämä kansat saisivat asiansa tunnetuksi. Jos sukukansoja ei auteta ja tehdä työtä heidän kulttuurinsa säilymisen eteen, tulevat ne oikeasti jonain päivänä häviämään kokonaan, hitaasti mutta varmasti. Se olisi hyvin sääli. En aja Uralille ulottuvaa Suur-Suomea tai kuvittele, että varsinkaan näin pieni yhdistys pystyisi tekemään ratkaisevan korjausliikkeen maailmanhistorian virrassa, mutta koen asian omakseni ja mieluummin teen edes jotain pientä sen eteen kuin surkuttelen yksikseni sitä, kuinka paljon paremmin asiat voisivatkaan olla. Maraton alkaa ensimmäisestä askeleesta.

Kalijärvi on toiminut hallituksessamme vuodesta 2023.

2. Miten tulit mukaan Sukukansojen ystävien toimintaan?

Sattumalta (tai kohtalon johdattelemana). Olin matkalla luennolle Jyväskylän yliopistolla ja pysähdyin katselemaan, olisiko aulan ilmoitustaululla mitään mielenkiintoista. Ja olihan siellä! Katseeni kiinnittyi Sukukansojen ystävien mainokseen ja ajattelin, että juuri tällaistahan minä olen kaivannut: suomensukuisten kansojen puolesta toimivaa aktivismia. Tutustuin yhdistyksen verkkosivuihin ja sain käsityksen, että suurin osa toiminnasta ja hallinnosta on Helsingissä, mikä harmitti. Kuitenkin laitoin sitten yhdistykselle sähköpostia kysyäkseni onko täällä Jyväskylässä mitään pöhinää, sillä olen kiinnostunut sukukansa-asioista ja haluaisin osallistua toimintaan. Silloinen varapuheenjohtaja Palokangas vastasi, ja koska hänkin asuu Jyväskylässä, päätimme tavata yliopiston kampuksella keskustellaksemme kasvotusten järjestöstä ja sukukansa-asioista. Vaikka suuri osa jäsenistä ja tapahtumista on pääkaupungissa, voi yhdistyksen kokouksiinkin osallistua etänä. Liityin tietenkin sitten välittömästi jäseneksi ja sain tietää, että uusia aktiiveja kaivattaisiinkin ja toimintaa voitaisiin laajentaa tulevaisuudessa muuallekin kuin vain Helsinkiin. Olinkin jo ajatellut, että minun pitäisi yliopistossa lähteä johonkin (aine)järjestötoimintaan mukaan oppiakseni uutta ja hyödyllistä. Niinpä sekä sen seikan sekä sukukansojen aatteen palon vuoksi ilmaisin halukkuuteni päästä sihteeriksi tähän järjestöön – ja nyt sitten olenkin siinä pestissä.


3. Mitä tahdot sukukansatyöllä saavuttaa?

Haluan, että useampi suomalainen oppisi tuntemaan suomensukuiset kansat ja tuntisi enemmän yhteenkuuluvuutta ja auttamisenhalua heitä kohtaan. Suomalaisen on osattava näyttää kartalta missä asuvat vepsäläiset ja ersäläiset, on osattava kertoa, mitkä ovat suomalaisten sukulaiskansoja. Suomalaisia on valistettava suomensukuisten kielistä ja tavoista, mutta toisaalta myös niistä kärsimyksistä, mitä historian aikana on meitä kohdannut: kuinka monelle esimerkiksi on kerrottu inkeriläisten kansanmurhasta Neuvostoliitossa? Ja toisaalta kuinka moni myöskään tietää, että suomalaiset yrittivät heidät toisessa maailmansodassa siltä kohtalolta pelastaa? Näistä asioista on opetettava, sekä positiivisista että ankeammista aiheista, jotta Suomessa syntyisi yhteenkuuluvuudentunnetta ja velvollisuudentuntoa auttaa sukukansojamme.

Työ suomensukuisuuden eteen pitäisi nähdä Suomessa myös voimavarana. Sillä voidaan rakentaa suhteita erityisesti Viroon ja Unkariin ja ymmärtää paremmin Venäjää. Varsinkin akateemisella tasolla voisi Suomi olla ”kokoaan suurempi maailmalla” tässä asiassa, koskien erityisesti kielentutkimusta. Karjalan ja saamen kielten tutkimusta ja opetusta pitäisi tukea voimakkaasti tässä maassa, ja kannustaa suomalaisia opiskelemaan myös unkaria ja viroa. Ihanteellisesti Suomesta voisi tulla suomensukuisen akatemian ja kulttuurin ”suurvalta”.

Suomen pitäisi toimia sukulaiskansojemme äänitorvena ja lipunkantajana, sillä meillä on siihen hyvät edellytykset, kenties paremmat kuin Virolla ja Unkarilla. Sillä on ymmärrettävä, että kukaan muu ei tule sitä tekemään meidän tai heidän puolestansa. Yhdysvallat tai mikään muu varteenotettava maa ei tule ajamaan suomensukuisten kansojen asiaa. Suomalaisilla on mielestäni sen takia suoranainen velvollisuus vaalia yhteistä kulttuuriperimäämme – ja sen velvollisuuden täyttämiseksi on suomalaiset ensiksi opetettava tuntemaan asia omakseen.

Suuret ovat siis toiveet, ja suuri on se työ mikä sen eteen pitää tehdä. Mutta on kehdattava vaatia ja unelmoida, se on kaiken yhteiskunnallisen muutoksen alku.

perjantai 5. toukokuuta 2023

Suomalais-ugrilaisten kansojen eepokset Kuhmossa 21.3.2023

 

Suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupunkivuoden tapahtumat Kuhmossa jatkuvat. Maaliskuussa Juminkeko järjesti eeposseminaarin. Paikan päällä väkeä oli pienimuotoisessa yhden päivän seminaarissa Juminkeon auditoriossa parisenkymmentä, mutta tilaisuus on taltioitu Juminkeon YouTube-kanavalle, ja se löytyy haulla Epic Poetry Seminar tai osoitteesta https://www.youtube.com/watch?v=xCV0nQlFzoY!

Virantanazin tekijät ja suomentajat vasemmalta alkaen: Juminkeon toiminnanjohtaja Olga Zaitseva, Juminkeko-säätiön puheenjohtaja Markku Nieminen ja eepoksen laatija Nina Zaitseva.

Tilaisuudessa oli tarkoitus pohtia eeposten merkitystä identiteetin luojina. Samalla tilaisuus oli myös Arvo Survon viimeisimmän eeposteoksen, Inkerinmaan ja Karjalankannaksen eepoksen Iku-Ruotus julkaisutilaisuus.

Aluksi Helsingin yliopiston dosentti tutkija Joonas Ahola esitti perusteellisen tieteellisen johdatuksen aiheeseen eeposten merkityksestä identiteetin luojana.

Nina Zaitseva on tunnettu ja monipuolinen vepsän kielen tutkija ja edistäjä.

Tämän jälkeen filologian tohtori, vepsäläinen Nina Zaitseva kertoi laatimansa vepsäläisten Virantanaz-eepoksen synnystä ja rakenteesta.  Sitten toinen tunnettu lähisukukansojemme eeposten tekijä Arvo Survo kertoi työstään inkerois-vatjalaisen eepoksen Pääskölintu – päivälintu ja uuden Inkerinmaan ja Karjalankannaksen eepoksen Iku-Ruotus parissa. Hän valotti myös laajasti omasta näkökulmastaan eeposten yleistä merkitystä.

Arvo Survo (oikealla) yhdistää kansanrunoutta ja kristinuskoa.

Lopuksi esiintyi Sukukansojen ystävät ry:n hallituksen jäsen Esa-Jussi Salminen laajentaen näkökulmaa etäsukukansojen eepoksiin. Etäsukukansojen eepoksista on suomeksi luettavissa kaksi: udmurttien Dorvyzhy Salmisen ja ersien Mastorava Raija Bartensin kääntämänä. Lisäksi tekeillä on suomennos komien Bjarmia-eepoksesta.

Suomennettuja suomalais-ugrilaisia eepoksia

Juminkeon toiminnanjohtaja Olga Zaitseva


Tiivis seminaari antoi hienon ja puhuttelevan yleiskuvan suomalais-ugrilaisista eepoksista, niiden merkityksestä eri aikoina sekä käännöstyön ja julkaisemisen haasteista. Kävi myös ilmi, miksi Kuhmo on todellakin ansainnut kulttuuripääkaupunkinimityksen ja miksi eeposseminaarin järjesti nimenomaan Juminkeko. Juminkeko on Juminkeko-säätiön ylläpitämä kulttuurikeskus, jonka tehtäviin kuuluu ensi sijassa Kalevalaan liittyvän kulttuuriperinteen vaaliminen. Sen toimintaan kuuluu myös suomalais-ugrilaisten eeposten julkaisu, mikä suomentajienkin kannattaa pitää mielessään.

 

Teksti ja kuvat: Esa-Jussi Salminen

Juminkeko alkukevään kourissa