Sukukansojen ystävät Setumaan kuningaskunnassa

Lauantaina 5. elokuuta 2023 juhlittiin kaakkoisessa Virossa sijaitsevalla Setumaan kulttuuris-historiallisella alueella jälleen kansanjuhlaa nimeltä Seto Kuningriigi Päev, eli suomeksi Setumaan kuningaskunnan päivä. Sukukansojen ystävien hallituksesta paikalla juhlimassa olivat minä Iivo Kalijärvi sekä Aleksi Palokangas, Alexandra Kellner ja Niko Partanen. Tässä matkakertomuksessa selostan reissustamme Viroon ja kokemuksistamme kuningaskunnassa.

Mutta mikä oikein on Setumaa? Itsehän en voi sanoa tienneeni mitään kyseisestä paikasta ennen kuin tuli tarjous lähteä mukaan kansanjuhlille. Setumaan alueen kantaväestöä kutsutaan setukaisiksi, setuiksi tai setoiksi, ja he puhuvat seton kieltä. Se kuuluu eteläviron kielen murteisiin muun muassa võron kanssa, mutta osa pitää näitä murteita omina kielinään. Seto on siis melko läheinen võrolle, ja setoa on itse asiassa pidetty võron murteena. Eteläviron kielet ja murteet ovat jokseenkin lähellä viron kieltä, niin lähellä, että puhujat kyllä pääosin ymmärtävät toisiaan. Setukaiset ovat perinteisesti ortodokseja. Vähän kuten Suomen ja Karjalan alueiden suhdekin, on myös Setumaa jakautunut Viron ja Venäjän valtioiden alueelle: koko Setumaan alue kuului Viron ensimmäiseen tasavaltaan 1920- ja 1930-luvuilla, mutta Neuvostoliiton miehitettyä Viron, osa Setumaasta, siis Petserin piirikunnaksi kutsuttu alue, liitettiin Venäjän neuvostotasavaltaan. Viron itsenäistyttyä uudelleen vuonna 1991 jäi tämä Petserin alue Venäjän tasavallalle, ja toinen Setumaan osa taas säilyi osana Viroa.

Setumaan alueella on siis sen historian aikana ollut erilaisia hallitsijoita, lyhyen aikaa esimerkiksi saksalaiset ja ruotsalaiset. Pisimpään alue on kuitenkin ollut erityisesti Venäjän ja myöhemmin Neuvostoliiton vallan alla, ja viime vuosisadan aikana hetken myös itsenäisen Viron alaisuudessa. Setukaisten kulttuurissa onkin paljon venäläisvaikutusta. Ulkopuolisista vaikutteista huolimatta ovat Setumaan asukkaat onnistuneet vuosisatojen aikana säilyttämään omintakeisen ja kiinnostavan kulttuurinsa ja kielensä. Setukaisten kulttuurissa on kuitenkin paljon venäläisvaikutusta. Yhtenä osoituksena tästä kulttuurin säilyttämisestä on tietenkin tämä kuningaskunnan juhla, jota on vietetty aina vuodesta 1994 asti. Setumaan matkailusivujen mukaan kyseinen juhla on ”tärkein tapahtuma tämän päivän Setumaassa”. Entä kuka on setukaisten kuningas? Sehän on tietenkin myyttinen viljainjumala Peko, joka asuu Petserin hiekkakiviluolassa. Ominaisuuksiltaan hän muistuttaa myös suomalais-karjalaista Pellonpekkoa, ohran ja oluen jumalaa. Peko ei kuitenkaan pysty hallitsemaan kuningaskuntaa yksin, vaan tarvitsee eräänlaista käskynhaltijaa, jonka kansa valitsee joka vuosi kuningaskunnan päivänä. Kuningaskunnalla, kuten muillakin kunnollisilla semmoisilla, on myös oma valuutta, tullitoimisto, viisumi ja sotavoimatkin.  

Mutta! Ennen kuin pääsemme tässä matkakertomuksessa kuningaskunnan päivään, on muutakin kerrottavaa. Nelihenkinen seurueemme matkasi matkustaja-aluksella yhdessä Suomenlahden yli perjantaina 4. elokuuta, ja kansanjuhla olisi siis seuraavana päivänä. Meillä oli siis perjantai aika tutustua muutoinkin Viroon ennen varsinaista päätapahtumaa. Virolainen ystävämme Tiina CultUral-yhdistyksestä liittyi joukkoomme Tallinnassa, ja meillä oli nyt kaksi autoa, jolla ajella pääkaupungista etelään. Setumaalla meitä odotti vuokramökki, jossa yöpyisimme seuraavat kaksi yötä.

Itsehän olin käynyt Virossa vain kerran aikaisemmin, ja sen ajan olin viettänyt pääasiassa Pärnussa. Nyt oli siis hyvä tilaisuus nähdä maan muita osia ja nähtävyyksiä. Tietoisena saksalaisten vaikutuksesta maan historiaan halusin ehdottomasti nähdä keskiaikaisen linnan! Minä ja Aleksi, molemmat historiasta hyvin kiinnostuneina, suuntasimmekin siis kaksistaan eri reitille kuin muu seurue, sillä meillä oli aikeena käydä katsomassa ainakin yhtä linnaa. Kohteeksemme valikoitui saksalaisen ritarikunnan vuonna 1272 rakennuttama Põltsamaan linna. Se oli eittämättä hyvin komea, ja antoi sopivan annoksen historiannälkään.

 

Põltsamaan linna ulkoa. Mukana oikein vallihauta!

Põltsamaan linna muurien sisältä

 

Linnan jälkeen suuntasimme Aleksin kanssa vuoden 2021 suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuuripääkaupunkiin, eli Abja-Paluojaan. Se oli hyvin herttainen ja idyllinen pieni kaupunki eteläisessä Virossa. Mieleen jäi varsinkin kylän raitilla oleva tienviittapylväs, johon oli merkattu jokainen suomensukuinen kansa, ja etäisyys tämän kansan asuinsijoille: suomalaisten pariin esimerkiksi oli kyltin mukaan 280 kilometriä, unkarilaisten 1 500 kilometriä ja udmurttien 2 100 kilometriä. Hieno pylväs, semmoista toivoisi omaankin kotikaupunkiin.

Abja-Paluojan keskustaa

Tienviitta sukukansojen luo

Lähdimme siitä sitten Aleksin kanssa kohti Setumaata ja siellä odottavaa metsämökkiä. Muu seurueemme oli sillä välin käynyt kaupassa ja matkannut meitä ennen mökille. Olimme sitten siinä jossain Abja-Paluojan tienoilla joidenkin viljelysmaiden reunoilla kun tajusimme, että matkassa kestäisi pari tuntia. Emme kuitenkaan voineet vastustaa kiusausta pysähtyä nopeasti matkan varrella olleen Helmen linnanraunion luona. Oli jo pimeää kun pääsimme perille muitten luo, mutta sitten saimme illastaa yhdessä ja lämmittää mökin saunankin. 

Helmen linnan rauniot

Majapaikkamme

Lauantaina oli siis varsinainen tapahtumapäivä. Lähdimme aamupäivällä viisistään kohti kuningaskuntaa. Tulimme paikalle juuri hyvissä ajoin: pian saapumisemme jälkeen alkoi paikalle virrata varsin paljon porukkaa, emmekä onneksi siis joutuneet jonottamaan kuumuudessa. Kuten yleensäkin kun vieraillaan vieraassa valtiossa, oli meidänkin ensiksi hankittava viisumi ennen kuin saisimme astua kuningaskunnan kamaralle. Viisumina toimi paperinen ranneke. Saavuimme juhla-alueelle, tasaiselle peltoaukealle Peipsijärven rannalle. Paikalla oli lukuisia myyntikojuja, jossa myytiin perinteistä juotavaa ja syötävää, käsitöitä ja muuta mihin saada rahat kulumaan. Järven rannalla oli esiintymislava, johon pian saapumisemme jälkeen nousivatkin kuningaskunnan edustajat julistamaan juhlat avatuiksi. Ilmoille kajautettiin setukaisten kansallislaulu ja Setumaan lippu nostettiin salkoon. Se näytti oikein kauniilta elokuisessa kesäsäässä.

Setukaisten lippu liehuu

Allekirjoittanut Setumaan kuningaskunnassa

Avajaistoimitusten jälkeen ryhdyimme kiertelemään myyntikojuja, ja niistä toki löytyi paljon maistettavaa ja ostettavaa. Aurinko suorastaan porotti, ja juotavaa oli oikein pakko kuluttaa. Paikallinen kotikalja maistui virkistävältä ja perinteinen jäätelö myös. Aleksi opetti minulle hieman viroa, jotta selviäisin asiakaspalvelutilanteista: ”Tere, kas sa räägid soome või inglise keelt?”. Osaan nyt ainakin tuon ja tervehtiä sekä kiittää viroksi. Moni kauppias puhuikin jonkin verran suomea. Panin merkille, että väkeä tapahtumassa oli ainakin omiin silmiin paljon; eivät olleet mitkään ihan pienet markkinat. Ja hyvä niin, että tällaiset kansanjuhlat ovat elinvoimaisia! Kansallispukujen määrä oli myös sangen hyväksyttävällä tasolla.

Seurueeseemme liittyi myös Tartosta paikalle matkustaneet tuttavamme Hõimulõimed-järjestöstä. He liittyivät mukaamme ja yöpyisivät myös mökillä seuraavan yön, kuten oltiin alun perin sovittukin. Heillä on myös keskenään bändi, Kännu Peal Käbi, joten saimme nauttia heidän monikielisistä lauluistaan sekä kansantansseistaan nyt päivällä ja vielä myöhemmin illalla mökillä. 

Tukinheittoa

Tapahtumassa oli paljon ohjelmaa ja kisailua: laulukisa, kalastuskisa, sanallista kisailua ja ruoan maistelua. Minulle jäi mieleen harmonikkakisa, jossa joku soitti Säkkijärven polkkaakin. Kävimme myös seuraamassa voimamieskisaa, jossa viisi vahvaa setukaismiestä kisailivat tukinheitossa ja valtavan kiven kantamisessa. Jossain vaiheessa oli myös tämän kuningas Pekon käskynhaltijan vaalit, mutta se meni minulta ohi keskustellessani näiden tarttolaisten kanssa. Ilta tavallaan huipentui kuningaskunnan sotaväen ohimarssiin, jossa hieman hullunkuriset ajoneuvot ajelivat yleisön ihasteltaviksi. Kuten kuvasta näkyy, Setumaan kuningaskunnalla on myös ydinaseita. Peipsijärven toisella puolella pidätettiin varmasti hengitystä. 

Kuningaskunnan ydinase

Illalla olisi vielä ollut mainion Kiiora-yhtyeen esitys, mutta seurueemme päätti lähteä mökille päin, jotta meillä olisi aikaa seurustella, laittaa ruokaa ja käydä saunassa. Kävimme myös uimassa järvessä. Ilta oli oikein miellyttävä, ja jätimme kaikki terveiset metsämajan vieraskirjaan omilla kielillämme, minä eteläpohjalaisella murteella.

Sunnuntaina oli meidän suomalaisten määrä palata takaisin kotomaahan, mutta sen aika olisi vasta illalla, ja meillä olisi siis koko päivä aikaa ammentaa lisää Viron nähtävyyksiä. Siivosimme mökin jäljiltämme ja lähdimme kolmella autolla ajelemaan kohti Peipsijärveä. Tarttolaiset ystävämme pysähdyttivät meidät parilla nähtävyydellä. Ensimmäisenä kohteena oli Reegi maja, eli virolaisen kenraalin Nikolai Reekin päämaja Setumaan reunalla. Alue oli Viron ensimmäisen tasavallan aikaan ollut kasarmialue, ja tämä mintunvihreä ja komea, uudelleenrakennettu rakennus oli toiminut kyseisen kenraalin huvilana. Nykyään rakennuksessa toimii kahvila sekä museo, jossa kerrotaan Viron vapaussodan sekä lähialueen vaiheista. Majapaikan jälkeen kävimme vielä tarkastamassa viikinkiaikaisen hautakummun, josta nyt ei voi paljoa sanoa. Joka tapauksessa sain jälleen kiitettävän annoksen historiaa. Tarttolaisten toveriemme piti kuitenkin lähteä omille teilleen, sillä heillä oli vielä samana päivä keikka, ja meitä oli jälleen viisihenkinen seurue jäljellä.

Reegi maja

Suunnitelmanamme oli suunnata kohti Peipsijärveä. Sen ranta-alueita asuttavat virolaisten lisäksi myös vanhauskoisiksi kutsuttu, venäjänkielinen ja perinteistään tiukasti kiinni pitävä kansanryhmä. Heidän esi-isänsä eivät hyväksyneet Venäjän tsaarin 1600-luvulla tekemiä ortodoksisen kirkon uudistuksia, ja sen takia heitä vainottiin. 1700-luvulla heitä alkoi muuttaa Viron alueelle Peipsijärven rannalle, ja siellä heitä nyt siis vieläkin on. Kalastus – ja sipulit – ovatkin iso osa heidän kulttuuriaan. Niinpä kävimme paikallisessa kalaruokaravintolassa nauttimassa perinteisen aterian, ja siinä oli kyllä ainoastaan kehuttavaa. Ankeriasta en ollutkaan ennen maistanut. 

Kalainen ateria

Vanhauskoisten ravintolan sisällä

Aterian jälkeen ajoimme Kallaste-nimiseen kylään Peipsijärven rannalla. Järven rantaa koristivat hyvin kauniit punaisesta hiekkakivestä muodostuneet kalliot. Niissä pesii pääskysiä, joka on muuten Viron kansallislintu. Nyt vasta näin kuinka valtava Peipsijärvi oikein onkaan – eihän toista rantaa edes näkynyt! Venäjä on jossain siellä horisontin takana, ajattelin. Näkymä oli hyvin vaikuttava, vettä silmin kantamattomiin, mutta silti se ei ollut meri. Riensimme tietenkin uimaan. Rantavedessä piti ”kävellä” aika pitkään, kunnes vesi oli niin syvää, että jalat eivät enää ulottuneet pohjaan. Vesi oli lämmintä, ja ilma oli kuin morsian. Ajattelin, että ei oikeastaan huvittaisi lähteä mihinkään vedestä. Kuka kaipaa Kanarian saarten tai Thaimaan aurinkorantoja, kun ihan naapurissa on tämmöinen, mietin kelluessani vedessä. Suorastaan hengellinen kokemus.

Kallasten punertavat hiekkakivikalliot

Peipsijärven rannalla

Lähdettävä kuitenkin oli. Alkoi olla jo ilta, ja meidän pitäisi lähteä ajamaan kohti Tallinnaa, jotta ehtisimme laivaamme. Matkalla ajoimme vielä joidenkin idyllisten kylien läpi. Viro oli kyllä kaunis maa. Mieleen jäivät myös maanteiden varsilla olevat, tolppien päässä lepäävät haikaranpesät, jotka virolaiset ovat niiden pesittäväksi rakentaneet. Tallinaan saavuimme illalla, ja hyvästeltyämme Tiinan oli aika astua laivaan kohti Katajanokan satamaa.

Sellainen oli siis reissumme Viroon ja Setumaan kuningaskuntaan. Kuningaskunnan päivä kyllä kruunasi myös meikäläisen kesän. Viro on mahtava maa täynnä mielenkiintoista historiaa ja kulttuuria, ja paljon minulta jäi vielä ensi kerrallekin nähtäväksi.

Mieleeni jäi vielä kenraali Reekin museossa esillä ollut teksti, joka kertoo setukaisista. Kyseinen kirjoitus on virolaisen kirjailijan Peeter Lindsaaren romaanista Värska vuodelta 1977. Käänsin sen englannista suomeksi ja yhdyn sen sanomaan:

”Täällä setukaiset ovat epätoivoisesti ponnistelleet suojellakseen Viron kansallista rajaa pitkien vuosisatojen ajan. Tätä ponnistelua ei ole huomattu, eikä sitä ole välitetty ymmärtää. He eivät ole koskaan saaneet kuulla keneltäkään mistään tiedostavia kiitoksen sanoja. Setukainen harmaassa takissaan on tullut loukkaavasti ylenkatsotuksi, huolimatta siitä, että hän ansaitsisi kunnioitusta kansallisena sankarina omassa oikeudessaan. Häntä ei tulisi pilkata, vaan arvostaa sen takia, että hän on pitänyt kynsin hampain kiinni omastaan pitkäjänteisellä jääräpäisyydellä. Sisämaassa sivistynyt virolainen on kadonnut jäljettömiin keskelle saksalaista aatelia. Mutta lukutaidoton setukainen harmaassa takissaan on häpeilemättä pysynyt setukaisena. Esi-isiltä perityt kieli, kansallispuku, kansanlaulut ja perinteet on pidetty kunniassa ja säilytettynä. Setukaiset eivät ole rynnänneet vaihtamaan omaansa ulkopuolisiin asioihin, joiden on uumoiltu olevan parempia.”

Iivo Kalijärvi
sihteeri

Huomautus: Tekstiä tarkennettu 30.8.2023.