Suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupungin avajaiset Kuhmossa

 

Perjantai 24. helmikuuta 2023 oli erikoinen päivä: Vuosikymmenen odottelun jälkeen saimme vihdoin suomalais-ugrilaisenkulttuuri pääkaupungin Suomeen, kun asiantuntijaraati valitsi arvonimen saajaksi Kuhmon. Olikin jo aika saada kulttuuripääkaupunki toiseksi suurimman suomalais-ugrilaisen kansan kotimaahan. Samana päivänä vietettiin myös Viron 105. itsenäisyyspäivää ja ruotsinsuomalaisten päivää. Tuolla päivämäärällä myös kaatui Suomen saamelaiskäräjälaki, minkä lisäksi Venäjä oli jatkanut raakalaismaista ja raukkamaista hyökkäystään Ukrainaan kokonaisen vuoden ajan.

Kulttuuripääkaupungin avajaistilaisuus alkoi puolilta päivin Tuupalan koululla. Koska Kuhmo on pohjoinen paikkakunta, kulttuuripääkaupungin avajaisissakin tuotiin tätä näkökulmaa esiin järjestämällä aluksi ulkoilmatilaisuus. Paikalla esiintyi norjansaamelainen Torgeir Vassvik. Ohjelmassa oli myös lumiveistoskatselmus, Kuhmon kaupunginjohtaja Tytti Määtän puhe koululaisille sekä leikkimielinen hiihtokilpailu, jossa voittivat kaikki kansat! Lyhyellä hiihtoladulla sivakoitiin eri kansallisuuksia edustaneissa joukkueissa viestihiihto. Mikä ilahduttavinta, moni kilvoittelija edusti kansaansa kansallispukuun sonnustautuneena. Päiväohjelman jälkeen viikonloppu jatkui kieliseminaarilla, jossa ensimmäisenä päivänä kuultiin hantilaisen Vitalij  Szigiljetovin avainluento itähanteista Hanti-Mansiassa Venäjällä.  Marina Romanova antoi katsauksen udmurtin kielen tilanteeseen Marin tasavallassa Venäjällä, ja Rein Järvelill esitelmöi seton kielestä. Heidän jälkeensä puhui Rune Bjerkli kveenin kielen tilanteesta.

Ehtoolla avajaispidot saivat jatkoa Kuhmo-talossa. Kulttuuripääkaupunkiohjelman pääsihteeri, virolainen Olver Loode, luovutti Kuhmolle suomalais-ugrilaisen juhlavuoden symbolin, Tsirk-linnun. Kainuun maakuntajohtaja Pentti Malinen piti kiitospuheen. Onnitteluita satoi myös edelliseltä pääkaupungilta, udmurttien Bayterekista sekä Kuhmon ystävyyskaupungilta Oroszlánysta Unkarista. Myös Viron, hantien ja Unkarin delegaatiot esittivät onnittelusanansa.

Tsirk-lintu odottaa juhlatilaisuuden alkamista.

Oheisessa kuvassa Kuhmo-talon sali näyttää hieman tyhjältä, mutta suoraan voi sanoa, että kuva valehtelee. Paikalla oli järjestäjän arvion mukaan kolmatta sataa henkeä, jopa 250. Tämä on huomattava määrä huomioon ottaen suomalais-ugrilaisten asioiden vähäisen näkyvyyden tiedotusvälineissä. Merkittävistä tiedotusvälineistä Suomessa Kuhmon tapahtumista olivat uutisoineet ennakkoon vain paikallislehdet ja – onneksi – Yleisradiokin. Erittäin tärkeää on kuitenkin huomata, että valtaosa vieraista oli tavallisia kuhmolaisia. Varsinaisia sukukansa-aktivisteja ja kielitieteilijöitä paikalla oli enintään nelisenkymmentä.

Saamelaismuusikko Torgeir Vassvik esiintyi toistamiseen, minkä lisäksi kuulimme kansanmusiikkia Mulgimaalta Virosta. Ohjelmassa oli myös kuhmolaista kulttuuria, musiikkia ja tanssia. Kuhmon Musiikkiopiston Taika-ryhmä esitti Luonto meissä -tanssin, jota säesti Johannes Ruotsalainen tekemällään sävellyksellä Laulu Kuhmolle. Esityksessä oli hieno etnofuturistinen tuntu, sillä Ruotsalainen ja hänen sellistinsä esittivät kamarimusiikkiaan karvalakit päässä, sellisti Pietari Willey vieläpä kumisaappaissa!

Udmurttivieraita Virosta sekä Unkarista

Iltajuhlan yhteydessä Kuhmo-talon aulassa oli myös sukukansoja koskevia näyttelyitä unkarilaisilta ja hanteilta. Lisäksi näytteilleasettajana oli Viron Mulgimaa, jossa kulttuuripääkaupunki oli vuonna 2021. Tuolloin arvonimen sai Abja-Paluoja. Mulgimaan edustajat tuntuivatkin ilahtuvan, kun heidän pöytänsä tienoilla kävi kuhina ja tavalliset kuhmolaiset kävivät heidän pöytänsä ääressä keskustelemassa viroksi! Erityisen juhlavaa oli nähdä, että monet kansat olivat pukeutuneet juhla-asuista koreimpaan, eli kansallispukuun. Niitä nähtiin ainakin unkarilaisilla Romanian Transilvaniasta, hanteilla ja udmurteilla. Viron delegaatiossa pukuja oli Setomaalta, Mulgimaalta ja muualta Virosta. Itse kannoin keskisuomalaisena kuitenkin eteläpohjalaisia juuriani kunnioittaen Etelä-Pohjanmaan kansallispukua, mikä herätti ilokseni kiinnostusta eritoten Viron delegaatiossa, unkarilaisissa ja kuhmolaisissakin. Tämän jälkeen ilta jatkui seminaarilaisten kesken Kalevala-hotellissa illallisen ja seurustelun merkeissä.

 

Hantilainen Vitalij  Szigiljetov hantipuvussa

Viron delegaatiota Kuhmo-salin aulassa

Seuraava aamu valkeni mielenkiintoiseen seminaariin. Tilaisuuden avasi professori Annika Pasanen avainpuheellaan saamen kielten elvytyksestä suomalais-ugrilaisesta näkökulmasta. Mainittakoon vielä, että Pasanen on entinen MAFUN-aktiivi. Hän nimesi aikoinaan myös Alkukoti-lehden, kun hän kirjoitti sanan Alkukoti Volgan rantahiekkaan vuosituhannen taitteessa! Pasasen puheenvuoron jälkeen professori Miklós Kontra loi katsauksen unkarin kielen asemaan Unkarissa ja sen naapurimaissa, joissa englanti ja muut kielet syrjäyttävät unkaria.

Professori Pasanen äänessä

 

Kontran jälkeen puheenvuoron sai vienankarjalainen Olga Karlova, joka työskentelee Itä-Suomen yliopistossa. Hän käsitteli karjalan kielen elvytystä Suomessa. Ilahduttavaa oli, että Karlova piti esitelmänsä vienankarjalaksi. Tapahtumassa olikin aimo annos monikielisyyttä, minkä lisäksi reseptiivistä monikielisyyttä harjoitettiin seminaarissa ja epämuodollisissa tilanteissa paljon. Paikalla olleet kveeninkieliset, meänkieliset, suomalaiset ja virolaiset seurasivat Karlovan esitelmää ongelmitta. Samoin seurasivat muut meänkielisiä, kveeninkielisiä ja suomenkielisiä esitelmiä. Epämuodollisissa tilanteissa paikalla olijat puhuivat myös viroa ja suomea siten, että puhujat käyttivät omaa äidinkieltään tai oppimaansa suomea tai viroa, ja viestintä sujui ongelmitta. Tällaista monikielisyyttä on syytä pyrkiä harjoittamaan jatkossakin kaikissa sukukansayhteyksissä. Hyväksyvässä ilmapiirissä emme tarvitse englantia kuin vähäisenä paikkausaineena! Toki kaukaisempien sukukielten ja muiden kielten puhujia varten seminaarissa oli simultaanitulkkaus, joka hoiti työnsä tyylikkäästi ja vuolaat kiitokset ansaiten.

Simultaanitulkkaus käynnissä Esa-Jussi Salmisen esitelmän aikana

Olga Karlova Itä-Suomen yliopistosta

Karlovan jälkeen oli Sukukansojen ystävien vuoro. Ensimmäisenä esitelmöi varapuheenjohtaja-väitöskirjatutkija Aleksi Palokangas. Hän esitteli alkuun yhdistyksen tiiviisti ja puhui näkymättömästä suomalais-ugrilaisuudesta Suomessa keskittyen neljään suurimpaan sukukansaan maassamme: saamelaisiin ja karjalaisiin sekä tässä yhteydessä ennen muuta virolaisiin ja inkeriläisiin, eli uusiin vähemmistöihimme. Hän toi esille, että näistä kansoista puhutaan harvoin sukukansoina ja lisäksi karjalaiset, virolaiset ja inkeriläiset jäävät usein julkisessa keskustelussa huomiotta, vaikka heitä on Suomessa paljon. Lisäksi Palokangas käsitteli sitä, miten suomenvenäläiset käsitetään Suomessa monasti yhtäläisenä ryhmänä, vaikka todellisuudessa noin puolet heistä on inkeriläisiä ja muita sukukansoja. Myös Ukrainan suomalais-ugrilainen ulottuvuus tuli mainituksi. Palokangas pohdiskeli myös suurta kohtaamisongelmaa, joka meillä on Suomessa. Suomalaiset tekevät arjessaan paljon suomalais-ugrilaisuuteen suoraan liittyviä asioita ja harjoittavat laajalti etnofuturismia, mutta he eivät tunne käsitettä, eivätkä muutenkaan hahmota arkensa ja kulttuurinsa samankaltaisuuksia sukukansojen kanssa. Tätä pitäisi sukukansatoiminnassa ehdottomasti hyödyntää viljalti!

 

Varapuheenjohtaja Palokangas kysyi, miksi suomalaiset eivät tunne etnofuturismia, vaikka harjoittavat sitä. Kuva: Katri Kovasiipi, Karjalan Heimo

Sen jälkeen vuorossa oli yhdistyksemme hallituksen jäsen Kaisla Kaheinen, joka keskittyi esitelmässään puhumaan yleisellä tasolla oman väitöskirjansa tutkimusaiheesta, eli nganasanin kielestä. Kaheinen kertoi mielenkiintoisella tavalla esimerkiksi siitä, miten kielitieteenhistoriankin avulla voidaan päästä käsiksi kansanperinteen myyttien syntyyn. Hän kertasi jännittävää tarinaa siitä, miten nganasanien perinteessä jokitörmiltä törröttävät mammutinluut kertovat tarinaa muinaisesta valasjumalattaresta.

Hallituksemme jäsen Kaisla Kaheinen nganasanin kimpussa

 

Kaheisen jälkeen jäimme odottelemaan kolmatta yhdistyksemme edustajan esitelmää. Sitten ääneen pääsi mielenkiintoisesti meänkielen tilannetta valottanut Birger Winsa. Hänen jälkeensä vuoro siirtyikin luontevasti Bjørnar Seppolalle, joka käsitteli pohjoisen Norjan Ruijassa puhuttavan kveenin kieltä. 

Birger Winsa pani koko persoonansa likoon esitelmänsä aikana.

 

Tässä vaiheessa oli päivän toisen avainluennon vuoro, jonka piti dosentti Janne Saarikivi. Hän kertoi uralilaisten kielten tilanteeseen tällä hetkellä vaikuttavista tekijöistä, vuoden 2021 Venäjän väestönlaskennasta sukukansojen näkökulmasta sekä kuolleiden kielten herättämisestä henkiin. Esimerkeiksi hän nosti liivin kielen ja keminsaamen. 

Dosentti Saarikivi painavalla asialla

 

Oulun yliopiston saamentutkimuksen Giellagas-instituutista paikalla oli kolme henkeä. Väitöskirjatutkija Miika Lehtinen kertoi koltansaamen tilanteesta ja Marko Jouste Saamelaisen kulttuuriarkiston kieliaineistoista. Jukka Mettovaara oli heidän tapaansa paikalla tutkijan ominaisuudessa, mutta hän on myös Sukukansojen ystävien jäsen ja Oulun Tuglas-seuran aktiivi. Mettovaaran puheenaiheena oli inarinsaamen kieli.

Miika Lehtinen kertasi myös kolttasaamelaisten historiaa.

Vepsän kielen tilasta kertoivat asiantuntevasti tutkija emerita Nina Zaitseva ja Juminkeon johtaja Olga Zaitseva. Esitelmää oli ollut valmistelemassa myös Vepsän kulttuuriyhdistyksen johtaja Larisa Smolina. Nina Zaitseva päätti sen ikimuistoisin sanoin: "Jos joskus syntyy Vepsän valtio, niin meidän kieli jo valmis on!". Heidän jälkeensä puhui Sukukansojen ystävien Alkukoti-jäsenlehden päätoimittaja Esa-Jussi Salminen, joka kertoi muun muassa keskisen Venäjän alueen suomalais-ugrilaisesta kirjallisuudesta sekä suomeksi kääntämistään udmurttinovelleista.

Nina ja Olga Zaitseva. Nina Zaitsevaa ei suotta voisi kutsua vepsän kielen agricolaksi.

 

Alkukodin päätoimittaja Esa-Jussi Salminen

Illalla siirryimme Juminkeko-kulttuurikeskukseen. Se on Juminkeko-säätiön ylläpitämä kansallinen ja kansainvälistä kulttuurivaihtoa harjoittava Kalevala-keskus, joka vaalii ja tekee tunnetuksi Kalevalaan liittyvää kulttuuriperinnettä. Keskuksessa Olga Zaitseva kertoi keskuksen toiminnasta, ja katsoimme myös karelianismia käsittelevän dokumenttielokuvan. Elokuva käsitteli muun muassa Akseli Gallen-Kallelan, Louis Sparren ja heidän paikallisten oppaittensa matkoja ja suhteita. Seminaarin unkarilaiset vieraat olivat tuoneet paikalle laadukkaita viinejä, joita nautimme pienen purtavan kera suomalais-ugrilaisia kuulumisia vaihtaen.

 

Olga Zaitseva toivotti vieraat tervetulleeksi Juminkekoon.

Kalevalasta riitti keskusteltavaa.

 Maailman kattavin kokoelma eri käännöksiä Kalevalasta:

Meänkielinenkin käännös

...ja sama livvinkarjalaksi

Artefakti ansaitulla paikallaan

Kalevalan laulumaita ja Elias Lönnrotin reittejä, jotka monet alkoivat Kuhmosta.

Juminkeossa pöytä notkui antimista.

 

Sukukansojen ystävien hallituksen jäsenet Marija Launonena hantilaispuvussa ja Aleksi Palokangas Etelä-Pohjanmaan puvussa Jumikeon juhlatunnelmissa. Kuva: Esa-Jussi Salminen

 

Sunnuntaiaamuna Kainuu heräsi kireään pakkaseen ja mitä kirkkaimpaan päivänpaisteeseen. Onnekseni yhytin vielä ennen seminaarin jatkumista virolaiset ystävät, juuri lähdön hetkellä.  Toivottelimme toisillemme pikaista jälleennäkemistä.  Seminaarissa inkeriläinen Taisto Raudalainen piti avainluennon etäyhteyksin Virosta. Hän ei päässyt paikalle Kuhmoon, sillä hän oli Viron presidentin linnassa juhlavastaanotolla Viron itsenäisyyspäivänä. Raudalainen kertoi kattavasti ja mielenkiintoisesti inkeroisen ja vatjan kielten tilanteesta Inkerissä ja jäi monien iloksi vielä paikalle loppukeskusteluunkin.

 

Vitalij  Szigiljetov ja Marina Romanova muistivat seminaarin lopuksi lahjalla Pekka Huttu-Hiltusta Runonlaulu-akatemiasta. Huttu-Hiltunen otti jokaisen vieraan vastaan todella ystävällisesti.

 

Loppukeskustelussa kokosimme seminaarin annin yhteen. Lopuksi lounastimme porukalla hotellissa, jonka jälkeen heitimme toisillemme hyvästit ennen kuin vesilinnun kansa lehahti taas lentoon, kukin omille teilleen. Onneksi kohtaamme jälleen.

Aleksi Palokangas, teksti ja kuvat

Varapuheenjohtaja

Sukukansojen ystävät