Perjantai 24. helmikuuta 2023 oli erikoinen päivä:
Vuosikymmenen odottelun jälkeen saimme vihdoin suomalais-ugrilaisenkulttuuri pääkaupungin Suomeen, kun asiantuntijaraati valitsi arvonimen saajaksi
Kuhmon. Olikin jo aika saada kulttuuripääkaupunki toiseksi suurimman
suomalais-ugrilaisen kansan kotimaahan. Samana päivänä vietettiin myös Viron
105. itsenäisyyspäivää ja ruotsinsuomalaisten päivää. Tuolla päivämäärällä myös
kaatui Suomen saamelaiskäräjälaki, minkä lisäksi Venäjä oli jatkanut
raakalaismaista ja raukkamaista hyökkäystään Ukrainaan kokonaisen vuoden ajan.
Kulttuuripääkaupungin avajaistilaisuus alkoi puolilta päivin
Tuupalan koululla. Koska Kuhmo on pohjoinen paikkakunta, kulttuuripääkaupungin
avajaisissakin tuotiin tätä näkökulmaa esiin järjestämällä aluksi
ulkoilmatilaisuus. Paikalla esiintyi norjansaamelainen Torgeir Vassvik.
Ohjelmassa oli myös lumiveistoskatselmus, Kuhmon kaupunginjohtaja Tytti Määtän
puhe koululaisille sekä leikkimielinen hiihtokilpailu, jossa voittivat kaikki
kansat! Lyhyellä hiihtoladulla sivakoitiin eri kansallisuuksia edustaneissa
joukkueissa viestihiihto. Mikä ilahduttavinta, moni kilvoittelija edusti
kansaansa kansallispukuun sonnustautuneena. Päiväohjelman jälkeen viikonloppu
jatkui kieliseminaarilla, jossa ensimmäisenä päivänä kuultiin hantilaisen Vitalij
Szigiljetovin avainluento itähanteista Hanti-Mansiassa
Venäjällä. Marina Romanova antoi katsauksen
udmurtin kielen tilanteeseen Marin tasavallassa Venäjällä, ja Rein Järvelill
esitelmöi seton kielestä. Heidän jälkeensä puhui Rune Bjerkli kveenin kielen
tilanteesta.
Ehtoolla avajaispidot saivat jatkoa Kuhmo-talossa. Kulttuuripääkaupunkiohjelman
pääsihteeri, virolainen Olver Loode, luovutti Kuhmolle suomalais-ugrilaisen
juhlavuoden symbolin, Tsirk-linnun. Kainuun maakuntajohtaja Pentti Malinen piti
kiitospuheen. Onnitteluita satoi myös edelliseltä pääkaupungilta, udmurttien
Bayterekista sekä Kuhmon ystävyyskaupungilta Oroszlánysta Unkarista. Myös Viron,
hantien ja Unkarin delegaatiot esittivät onnittelusanansa.
 |
Tsirk-lintu odottaa juhlatilaisuuden alkamista.
|
Oheisessa kuvassa Kuhmo-talon sali näyttää hieman tyhjältä, mutta
suoraan voi sanoa, että kuva valehtelee. Paikalla oli järjestäjän arvion mukaan
kolmatta sataa henkeä, jopa 250. Tämä on huomattava määrä huomioon ottaen
suomalais-ugrilaisten asioiden vähäisen näkyvyyden tiedotusvälineissä.
Merkittävistä tiedotusvälineistä Suomessa Kuhmon tapahtumista olivat
uutisoineet ennakkoon vain paikallislehdet ja – onneksi – Yleisradiokin. Erittäin tärkeää on kuitenkin huomata, että valtaosa
vieraista oli tavallisia kuhmolaisia. Varsinaisia sukukansa-aktivisteja ja
kielitieteilijöitä paikalla oli enintään nelisenkymmentä.
Saamelaismuusikko Torgeir Vassvik esiintyi toistamiseen,
minkä lisäksi kuulimme kansanmusiikkia Mulgimaalta Virosta. Ohjelmassa oli myös
kuhmolaista kulttuuria, musiikkia ja tanssia. Kuhmon Musiikkiopiston Taika-ryhmä
esitti Luonto meissä -tanssin, jota säesti Johannes Ruotsalainen
tekemällään sävellyksellä Laulu Kuhmolle. Esityksessä oli hieno etnofuturistinen tuntu, sillä
Ruotsalainen ja hänen sellistinsä esittivät kamarimusiikkiaan karvalakit
päässä, sellisti Pietari Willey vieläpä kumisaappaissa!
 |
Udmurttivieraita Virosta sekä Unkarista
|
Iltajuhlan yhteydessä Kuhmo-talon aulassa oli myös
sukukansoja koskevia näyttelyitä unkarilaisilta ja hanteilta. Lisäksi
näytteilleasettajana oli Viron Mulgimaa, jossa kulttuuripääkaupunki oli vuonna
2021. Tuolloin arvonimen sai Abja-Paluoja. Mulgimaan edustajat tuntuivatkin
ilahtuvan, kun heidän pöytänsä tienoilla kävi kuhina ja tavalliset kuhmolaiset
kävivät heidän pöytänsä ääressä keskustelemassa viroksi! Erityisen juhlavaa oli
nähdä, että monet kansat olivat pukeutuneet juhla-asuista koreimpaan, eli
kansallispukuun. Niitä nähtiin ainakin unkarilaisilla Romanian Transilvaniasta,
hanteilla ja udmurteilla. Viron delegaatiossa pukuja oli Setomaalta,
Mulgimaalta ja muualta Virosta. Itse kannoin keskisuomalaisena kuitenkin
eteläpohjalaisia juuriani kunnioittaen Etelä-Pohjanmaan kansallispukua, mikä
herätti ilokseni kiinnostusta eritoten Viron delegaatiossa, unkarilaisissa ja
kuhmolaisissakin. Tämän jälkeen ilta jatkui seminaarilaisten kesken
Kalevala-hotellissa illallisen ja seurustelun merkeissä.
 |
Hantilainen Vitalij
Szigiljetov hantipuvussa
|
 |
Viron delegaatiota Kuhmo-salin aulassa
|
Seuraava aamu valkeni mielenkiintoiseen seminaariin.
Tilaisuuden avasi professori Annika Pasanen avainpuheellaan saamen kielten
elvytyksestä suomalais-ugrilaisesta näkökulmasta. Mainittakoon vielä, että
Pasanen on entinen MAFUN-aktiivi. Hän nimesi aikoinaan myös Alkukoti-lehden,
kun hän kirjoitti sanan Alkukoti Volgan rantahiekkaan vuosituhannen
taitteessa! Pasasen puheenvuoron jälkeen professori Miklós Kontra loi katsauksen
unkarin kielen asemaan Unkarissa ja sen naapurimaissa, joissa englanti ja muut
kielet syrjäyttävät unkaria.
 |
Professori Pasanen äänessä
|
Kontran jälkeen puheenvuoron sai vienankarjalainen Olga
Karlova, joka työskentelee Itä-Suomen yliopistossa. Hän käsitteli karjalan kielen
elvytystä Suomessa. Ilahduttavaa oli, että Karlova piti esitelmänsä
vienankarjalaksi. Tapahtumassa olikin aimo annos monikielisyyttä, minkä lisäksi
reseptiivistä monikielisyyttä harjoitettiin seminaarissa ja epämuodollisissa
tilanteissa paljon. Paikalla olleet kveeninkieliset, meänkieliset, suomalaiset
ja virolaiset seurasivat Karlovan esitelmää ongelmitta. Samoin seurasivat muut
meänkielisiä, kveeninkielisiä ja suomenkielisiä esitelmiä. Epämuodollisissa
tilanteissa paikalla olijat puhuivat myös viroa ja suomea siten, että puhujat
käyttivät omaa äidinkieltään tai oppimaansa suomea tai viroa, ja viestintä
sujui ongelmitta. Tällaista monikielisyyttä on syytä pyrkiä harjoittamaan
jatkossakin kaikissa sukukansayhteyksissä. Hyväksyvässä ilmapiirissä emme
tarvitse englantia kuin vähäisenä paikkausaineena! Toki kaukaisempien
sukukielten ja muiden kielten puhujia varten seminaarissa oli
simultaanitulkkaus, joka hoiti työnsä tyylikkäästi ja vuolaat kiitokset
ansaiten.
 |
Simultaanitulkkaus käynnissä Esa-Jussi Salmisen esitelmän aikana
|
 |
Olga Karlova Itä-Suomen yliopistosta
|
Karlovan
jälkeen oli Sukukansojen ystävien vuoro. Ensimmäisenä esitelmöi
varapuheenjohtaja-väitöskirjatutkija Aleksi Palokangas. Hän esitteli alkuun yhdistyksen tiiviisti ja puhui
näkymättömästä suomalais-ugrilaisuudesta Suomessa keskittyen neljään suurimpaan
sukukansaan maassamme: saamelaisiin ja karjalaisiin sekä tässä yhteydessä ennen
muuta virolaisiin ja inkeriläisiin, eli uusiin vähemmistöihimme. Hän toi esille, että näistä kansoista puhutaan harvoin sukukansoina ja lisäksi karjalaiset, virolaiset ja inkeriläiset jäävät usein julkisessa keskustelussa huomiotta, vaikka heitä on Suomessa paljon. Lisäksi
Palokangas käsitteli sitä, miten suomenvenäläiset käsitetään Suomessa monasti
yhtäläisenä ryhmänä, vaikka todellisuudessa noin puolet heistä on inkeriläisiä
ja muita sukukansoja. Myös Ukrainan suomalais-ugrilainen ulottuvuus tuli
mainituksi. Palokangas pohdiskeli myös suurta kohtaamisongelmaa, joka meillä on
Suomessa. Suomalaiset tekevät arjessaan paljon suomalais-ugrilaisuuteen suoraan
liittyviä asioita ja harjoittavat laajalti etnofuturismia, mutta he eivät tunne
käsitettä, eivätkä muutenkaan hahmota arkensa ja kulttuurinsa samankaltaisuuksia
sukukansojen kanssa. Tätä pitäisi sukukansatoiminnassa ehdottomasti hyödyntää
viljalti!
 |
Varapuheenjohtaja Palokangas kysyi, miksi suomalaiset eivät tunne etnofuturismia, vaikka harjoittavat sitä. Kuva: Katri Kovasiipi, Karjalan Heimo
|
Sen jälkeen vuorossa oli yhdistyksemme hallituksen jäsen
Kaisla Kaheinen, joka keskittyi esitelmässään puhumaan yleisellä tasolla oman
väitöskirjansa tutkimusaiheesta, eli nganasanin kielestä. Kaheinen kertoi
mielenkiintoisella tavalla esimerkiksi siitä, miten kielitieteenhistoriankin
avulla voidaan päästä käsiksi kansanperinteen myyttien syntyyn. Hän kertasi
jännittävää tarinaa siitä, miten nganasanien perinteessä jokitörmiltä
törröttävät mammutinluut kertovat tarinaa muinaisesta valasjumalattaresta.
 |
| Hallituksemme jäsen Kaisla Kaheinen nganasanin kimpussa |
Kaheisen
jälkeen jäimme odottelemaan kolmatta yhdistyksemme edustajan esitelmää. Sitten ääneen pääsi mielenkiintoisesti
meänkielen tilannetta valottanut Birger Winsa. Hänen jälkeensä vuoro siirtyikin
luontevasti Bjørnar Seppolalle, joka käsitteli pohjoisen Norjan Ruijassa
puhuttavan kveenin kieltä.
 |
Birger Winsa pani koko persoonansa likoon esitelmänsä aikana.
|
Tässä vaiheessa oli päivän toisen avainluennon vuoro, jonka
piti dosentti Janne Saarikivi. Hän kertoi uralilaisten kielten tilanteeseen
tällä hetkellä vaikuttavista tekijöistä, vuoden 2021 Venäjän väestönlaskennasta
sukukansojen näkökulmasta sekä kuolleiden kielten herättämisestä henkiin.
Esimerkeiksi hän nosti liivin kielen ja keminsaamen.
 |
Dosentti Saarikivi painavalla asialla
|
Oulun yliopiston saamentutkimuksen Giellagas-instituutista
paikalla oli kolme henkeä. Väitöskirjatutkija Miika Lehtinen kertoi koltansaamen
tilanteesta ja Marko Jouste Saamelaisen kulttuuriarkiston kieliaineistoista.
Jukka Mettovaara oli heidän tapaansa paikalla tutkijan ominaisuudessa, mutta
hän on myös Sukukansojen ystävien jäsen ja Oulun Tuglas-seuran aktiivi. Mettovaaran
puheenaiheena oli inarinsaamen kieli.
 |
Miika Lehtinen kertasi myös kolttasaamelaisten historiaa.
|
Vepsän kielen tilasta kertoivat asiantuntevasti tutkija emerita
Nina Zaitseva ja Juminkeon johtaja Olga Zaitseva. Esitelmää oli ollut
valmistelemassa myös Vepsän kulttuuriyhdistyksen johtaja Larisa Smolina. Nina Zaitseva päätti sen ikimuistoisin sanoin: "Jos joskus syntyy Vepsän valtio, niin meidän kieli jo valmis on!". Heidän jälkeensä puhui Sukukansojen ystävien Alkukoti-jäsenlehden päätoimittaja Esa-Jussi Salminen, joka kertoi muun muassa keskisen Venäjän alueen suomalais-ugrilaisesta kirjallisuudesta sekä suomeksi kääntämistään udmurttinovelleista.
 |
Nina ja Olga Zaitseva. Nina Zaitsevaa ei suotta voisi kutsua vepsän kielen agricolaksi.
|
 |
Alkukodin päätoimittaja Esa-Jussi Salminen
|
Illalla siirryimme Juminkeko-kulttuurikeskukseen. Se on
Juminkeko-säätiön ylläpitämä kansallinen ja kansainvälistä kulttuurivaihtoa
harjoittava Kalevala-keskus, joka vaalii ja tekee tunnetuksi Kalevalaan
liittyvää kulttuuriperinnettä. Keskuksessa Olga Zaitseva kertoi keskuksen
toiminnasta, ja katsoimme myös karelianismia käsittelevän dokumenttielokuvan.
Elokuva käsitteli muun muassa Akseli Gallen-Kallelan, Louis Sparren ja heidän
paikallisten oppaittensa matkoja ja suhteita. Seminaarin unkarilaiset vieraat
olivat tuoneet paikalle laadukkaita viinejä, joita nautimme pienen purtavan
kera suomalais-ugrilaisia kuulumisia vaihtaen.
 |
Olga Zaitseva toivotti vieraat tervetulleeksi Juminkekoon.
|
 |
| Kalevalasta riitti keskusteltavaa. |
Maailman kattavin kokoelma eri käännöksiä Kalevalasta:
 |
Meänkielinenkin käännös
|
 |
...ja sama livvinkarjalaksi
|
 |
Artefakti ansaitulla paikallaan
|
 |
Kalevalan laulumaita ja Elias Lönnrotin reittejä, jotka monet alkoivat Kuhmosta.
|
 |
Juminkeossa pöytä notkui antimista.
|
 |
Sukukansojen ystävien hallituksen jäsenet Marija Launonena hantilaispuvussa ja Aleksi Palokangas Etelä-Pohjanmaan puvussa Jumikeon juhlatunnelmissa. Kuva: Esa-Jussi Salminen
|
Sunnuntaiaamuna Kainuu heräsi kireään pakkaseen ja mitä
kirkkaimpaan päivänpaisteeseen. Onnekseni yhytin vielä ennen seminaarin jatkumista
virolaiset ystävät, juuri lähdön hetkellä. Toivottelimme toisillemme pikaista
jälleennäkemistä. Seminaarissa inkeriläinen Taisto Raudalainen piti avainluennon
etäyhteyksin Virosta. Hän ei päässyt paikalle Kuhmoon, sillä hän oli Viron presidentin linnassa juhlavastaanotolla Viron itsenäisyyspäivänä.
Raudalainen kertoi kattavasti ja mielenkiintoisesti inkeroisen ja vatjan
kielten tilanteesta Inkerissä ja jäi monien iloksi vielä paikalle
loppukeskusteluunkin.
 |
Vitalij
Szigiljetov ja Marina Romanova muistivat seminaarin lopuksi lahjalla Pekka Huttu-Hiltusta Runonlaulu-akatemiasta. Huttu-Hiltunen otti jokaisen vieraan vastaan todella ystävällisesti.
|
Loppukeskustelussa kokosimme seminaarin annin yhteen. Lopuksi lounastimme porukalla hotellissa, jonka jälkeen heitimme toisillemme hyvästit ennen
kuin vesilinnun kansa lehahti taas lentoon, kukin omille teilleen. Onneksi
kohtaamme jälleen.
Aleksi Palokangas, teksti ja kuvat
Varapuheenjohtaja
Sukukansojen ystävät
