Tässä blogikirjoitusten sarjassa esitellään Sukukansojen ystävät ry:n toimijoita. Haluamme myös tällä tavoin madaltaa kynnystä osallistua järjestön toimintaan ja tapahtumiin, minkä lisäksi tämä on yksi tapa kertoa lisää järjestössä aktiivisesti vaikuttavien henkilöiden taustasta ja suhteesta suomalais-ugrilaisiin kansoihin.
Haastattelussa Iivo Kalijärvi, hallituksen sihteeri
1. Miten kiinnostuit sukukansoista?
Kiinnostukseni sukukansoja kohtaan tulee kiinnostuksestani historiaa kohtaan. Innostuin yläasteikäisenä historiasta ja aloin ahmia eri aiheista kirjoja, YouTube-videoita ja Wikipedia-artikkeleita. Tutustuin tietenkin myös rakkaan isänmaani Suomen historiaan ja siten minulle kehittyi arvostus omaa äidinkieltäni ja kulttuuriperimääni kohtaan sekä yhteenkuuluvuuden tunne virolaisia ja muita suomensukuisia kansoja kohtaan. Erityisesti vaikutuin törmättyäni Akateemisen Karjala-Seuran historiaan ja jäin miettimään, miksi minulle ei koulussa puhuttu näistä aiheista, miksi nykypäivänä ei enää ole niin voimakasta suomensukuisten kansojen puolesta toimivaa aktivismia ja miksi meidän suomensukuinen identiteettimme on jätetty pölyttymään. Historian sijaan ryhdyin kuitenkin opiskelemaan yhteiskuntatieteitä, koska ajattelen sen avaavan enemmän ovia kuin pelkkä historian opiskelu. Rakkauteni historiaa kohtaan jatkuu kuitenkin yhä.
Opin siis historiaan tutustuessa myös, että koska eri kansoja yhdistävät tietyt kielet ja kulttuurit, on Suomellakin omia ainutlaatuisia sukulaiskansojaan. Skandinaaveilla on esimerkiksi Ruotsi, Norja ja Tanska, romaanisilla kansoilla esimerkiksi Ranska, Italia, Espanja. Ne kaikki ovat vahvoja kansallisvaltioita sekä historiallisesti että nykyään, joita yhdistää samankaltainen kieli ja kulttuuri sekä muut suhteet. Mutta mikä on se tällainen itsenäisten valtioiden ryhmä, mihin Suomi voitaisiin lukea? Juuri niin, suomensukuisilla kansoilla on Suomen lisäksi vain kaksi melko pientä itsenäistä valtiota: Viro ja Unkari, jotka ovat toisistaan erillään ja historian aikana tulleet mahtavampien kansojen alistamaksi. Siinä missä historia on antanut germaanisille, slaaveille ja muille kansoille lukuisia valtioita, ovat suomensukuiset kansat ilmeisesti tuomittu pääasiassa hajanaisiksi sirpaleiksi, jotka ovat olleet isompien kansojen, erityisesti venäläisten, armoilla. Ajattelen, että heillä ei sen takia ole samanlaisia edellytyksiä säilyttää omaa arvokasta kieltään ja muuta kulttuuriperintöään. Suomensukuisten kansojen historia on yhä ahtaammalle ja ahtaammalle saarretuksi tulemisen historiaa – vaikka on myös tietenkin ollut valonpilkahduksia, niistä suurimpina Suomen, Viron ja Unkarin itsenäistyminen.
Siksi koen näin suomalaisena velvollisuudekseni tehdä jotain sen asian eteen, että nämä kansat saisivat asiansa tunnetuksi. Jos sukukansoja ei auteta ja tehdä työtä heidän kulttuurinsa säilymisen eteen, tulevat ne oikeasti jonain päivänä häviämään kokonaan, hitaasti mutta varmasti. Se olisi hyvin sääli. En aja Uralille ulottuvaa Suur-Suomea tai kuvittele, että varsinkaan näin pieni yhdistys pystyisi tekemään ratkaisevan korjausliikkeen maailmanhistorian virrassa, mutta koen asian omakseni ja mieluummin teen edes jotain pientä sen eteen kuin surkuttelen yksikseni sitä, kuinka paljon paremmin asiat voisivatkaan olla. Maraton alkaa ensimmäisestä askeleesta.
 |
| Kalijärvi on toiminut hallituksessamme vuodesta 2023. |
2. Miten tulit mukaan Sukukansojen ystävien toimintaan?
Sattumalta (tai kohtalon johdattelemana). Olin matkalla luennolle Jyväskylän yliopistolla ja pysähdyin katselemaan, olisiko aulan ilmoitustaululla mitään mielenkiintoista. Ja olihan siellä! Katseeni kiinnittyi Sukukansojen ystävien mainokseen ja ajattelin, että juuri tällaistahan minä olen kaivannut: suomensukuisten kansojen puolesta toimivaa aktivismia. Tutustuin yhdistyksen verkkosivuihin ja sain käsityksen, että suurin osa toiminnasta ja hallinnosta on Helsingissä, mikä harmitti. Kuitenkin laitoin sitten yhdistykselle sähköpostia kysyäkseni onko täällä Jyväskylässä mitään pöhinää, sillä olen kiinnostunut sukukansa-asioista ja haluaisin osallistua toimintaan. Silloinen varapuheenjohtaja Palokangas vastasi, ja koska hänkin asuu Jyväskylässä, päätimme tavata yliopiston kampuksella keskustellaksemme kasvotusten järjestöstä ja sukukansa-asioista. Vaikka suuri osa jäsenistä ja tapahtumista on pääkaupungissa, voi yhdistyksen kokouksiinkin osallistua etänä. Liityin tietenkin sitten välittömästi jäseneksi ja sain tietää, että uusia aktiiveja kaivattaisiinkin ja toimintaa voitaisiin laajentaa tulevaisuudessa muuallekin kuin vain Helsinkiin. Olinkin jo ajatellut, että minun pitäisi yliopistossa lähteä johonkin (aine)järjestötoimintaan mukaan oppiakseni uutta ja hyödyllistä. Niinpä sekä sen seikan sekä sukukansojen aatteen palon vuoksi ilmaisin halukkuuteni päästä sihteeriksi tähän järjestöön – ja nyt sitten olenkin siinä pestissä.
3. Mitä tahdot sukukansatyöllä saavuttaa?
Haluan, että useampi suomalainen oppisi tuntemaan suomensukuiset kansat ja tuntisi enemmän yhteenkuuluvuutta ja auttamisenhalua heitä kohtaan. Suomalaisen on osattava näyttää kartalta missä asuvat vepsäläiset ja ersäläiset, on osattava kertoa, mitkä ovat suomalaisten sukulaiskansoja. Suomalaisia on valistettava suomensukuisten kielistä ja tavoista, mutta toisaalta myös niistä kärsimyksistä, mitä historian aikana on meitä kohdannut: kuinka monelle esimerkiksi on kerrottu inkeriläisten kansanmurhasta Neuvostoliitossa? Ja toisaalta kuinka moni myöskään tietää, että suomalaiset yrittivät heidät toisessa maailmansodassa siltä kohtalolta pelastaa? Näistä asioista on opetettava, sekä positiivisista että ankeammista aiheista, jotta Suomessa syntyisi yhteenkuuluvuudentunnetta ja velvollisuudentuntoa auttaa sukukansojamme.
Työ suomensukuisuuden eteen pitäisi nähdä Suomessa myös voimavarana. Sillä voidaan rakentaa suhteita erityisesti Viroon ja Unkariin ja ymmärtää paremmin Venäjää. Varsinkin akateemisella tasolla voisi Suomi olla ”kokoaan suurempi maailmalla” tässä asiassa, koskien erityisesti kielentutkimusta. Karjalan ja saamen kielten tutkimusta ja opetusta pitäisi tukea voimakkaasti tässä maassa, ja kannustaa suomalaisia opiskelemaan myös unkaria ja viroa. Ihanteellisesti Suomesta voisi tulla suomensukuisen akatemian ja kulttuurin ”suurvalta”.
Suomen pitäisi toimia sukulaiskansojemme äänitorvena ja lipunkantajana, sillä meillä on siihen hyvät edellytykset, kenties paremmat kuin Virolla ja Unkarilla. Sillä on ymmärrettävä, että kukaan muu ei tule sitä tekemään meidän tai heidän puolestansa. Yhdysvallat tai mikään muu varteenotettava maa ei tule ajamaan suomensukuisten kansojen asiaa. Suomalaisilla on mielestäni sen takia suoranainen velvollisuus vaalia yhteistä kulttuuriperimäämme – ja sen velvollisuuden täyttämiseksi on suomalaiset ensiksi opetettava tuntemaan asia omakseen.
Suuret ovat siis toiveet, ja suuri on se työ mikä sen eteen pitää tehdä. Mutta on kehdattava vaatia ja unelmoida, se on kaiken yhteiskunnallisen muutoksen alku.
