Sukukansojen ystävät osallistui kesäkuun 16.–18. päivinä Suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressiin. Olimme läsnä etänä, mutta seurasimme tapahtumia tiiviisti, minkä lisäksi tapahtuman alussa, muiden kansojen tervehdysten lomassa, esitettiin oma tervehdyksemme. Videomme on nyt myös katsottavissa verkossa:
https://youtu.be/wKbygarkHZY?t=12054
Kongressin jälkeisenä maanantaina 21. päivänä kesäkuuta Sukukansojen ystävät ry järjesti yhteistyössä virolaisen Uralic Centren kanssa pienen kansainvälisen etätapahtuman, jossa keskusteltiin hyvässä ja avoimessa hengessä kongressin onnistumisesta ja osallistujien kokemuksista. Lisäksi kuultiin myös kriittisiä puheenvuoroja suomalais-ugrilaisen yhteistyön nykytilasta ja erityisesti maailmankongressia edeltäneistä tapahtumista Venäjällä. Tapahtuma oli jatkoa vuonna 2016 Lahdessa ravintola Torvessa järjestetylle Avoin kongressi -tapahtumalle. Sukukansojen ystävät yhteistyökumppaneineen pitää tärkeänä, että sukukansayhteistyössä kaikki äänet pääsevät kuuluviin, ja että ajankohtaisia aiheita pääsevät kuulemaan sellaisetkin toimijat, jotka eivät syystä tai toisesta päässeet maailmankongressin viralliseen ohjelmaan osallistumaan. Tapahtuman voikin sikäli katsoa onnistuneen, että mukana oli hyvin erityyppisiä ääniä ja erilaisia näkemyksiä kongressin kulusta ja roolista.
Tapahtumassa oli neljä kutsuttua puhujaa ja 22 osallistujaa, joista moni osallistui vapaaseen keskusteluun aktiivisesti. Tapahtumaa mainostettiin muun muassa Facebookissa, ja osallistujia olikin erityisesti Suomesta ja Venäjältä mutta myös esimerkiksi Unkarista. Eli tapahtuma tavoitti hyvin ihmisiä eri puolilla suomalais-ugrilaista maailmaa. Aluksi Natalja Antonova kertoi sukukansayhteistyön merkityksestä karjalaisille. Hänen mukaansa maailmankongressi on tärkeä ympäristö, jossa suomalais-ugrilaisten kansojen sukulaisuus ja läheisyys tuntuu vahvasti. Nytkin kongressi oli järjestetty tyylikkäästi. Hybridimuoto voisi olla mahdollinen jatkossakin. Natalja Antonova painottikin, että tarvitaan omaa foorumia yhteistyön ja yhteyksien ylläpitämiseen. Tapahtuman keskusteluissa nousikin monta kertaa esiin, että etänä osallistumisessa on omia hyviä puoliaan, ja sitä on välttämätöntä kehittää enemmän. Sukukansatyö ei voi olla sen varassa, että aina on voimavaroja ja mahdollisuuksia matkustaa paikasta toiseen. Maailmankongressejakin järjestetään vain joka neljäs vuosi, joten keskeistä on niiden välillä tapahtunut työ.
Janne Saarikivi (Helsingin yliopiston dosentti) käsitteli Venäjän vähemmistökielten oikeuksia ihmisoikeuksien näkökulmasta. Kieleen perustuvaa syrjintää ei ole kielletty edes ihmisoikeuksien kannalta. Saarikivi korostikin kielellisten oikeuksien merkityksellisyyttä ja koulutuksen suurta roolia. Hän painotti, että suomalais-ugrilainen yhteistyö tarvitsee kokonaan uudenlaisia rahoitusmekanismeja. Keskustelussa todettiin, että ulkomailta Venäjälle tuleva rahoitus on usein ongelmallista, mutta kulloistenkin vaatimusten kanssa on jollain tavalla onnistuttava luovimaan. Voimavaroja on monin paikoin todella vähän, mutta tarpeellista työtä paljon. Keskustelua käytiin myös erilaisten aineistojen, kuten kielipesiin liittyvien aineistojen, yleismaailmallisuudesta. Samat käytännöt toimivat eri vähemmistökielten parissa, eivät vain suomalais-ugrilaisilla alueilla. Eri paikoissa kehittynyttä tietoa ja ymmärrystä parhaista käytännöistä tulisi saada laajempaan tietoisuuteen.
Inkerikkoja edustanut Dmitri Harakka, nykyinen konsultaatiokomitean puheenjohtaja, oli osallistunut myös aikaisemmin kesäkuun alussa järjestettyyn venäläiseen kongressiin ja pystyi näin ollen vertaamaan tapahtumia. Hän korosti poliittisen ja kulttuurisen työn pitämistä erillään toisistaan. Harakka totesi maailmankongressin olevan suomalais-ugrilaisen maailman korkeimman tason tapahtuma, joten siihen osallistumisella on merkitystä. Hän myös painotti eri ikäryhmiä edustavien osallistujien tarvetta suomalais-ugrilaisessa yhteistyössä, sillä näin varmistetaan jatkuva ajatusten vaihto. Tämä toteutuikin hänen mielestään Tarton kongressissa hyvin. Hän peräänkuulutti MAFUN:n uudelleenkäynnistämisen tarvetta, sillä moni hänen ikäryhmänsä ihminen on päätynyt suomalais-ugrilaiseen yhteistyöhön juuri MAFUN:n kautta. Keskustelussa otettiin esille kongressin päätöslauselman ilmaisujen epätarkkuus: se ei ohjaa selvästi konkreettiseen toimintaan. Dmitri Harakka korostikin, että esimerkiksi hänen johtamansa ympäristöä käsitelleen sektion lausunto on hyvin yksityiskohtainen, ja sen muotoilussa on seurattu kansainvälisiä käytäntöjä. Näin ollen sitä voi hyödyntää esimerkiksi paikallistasolla tarjoten sitä selväksi suositukseksi toimintatavoille.
Ortem Jorgi/Artjom Malykh piti hyvin kriittisen puheenvuoron, jossa hän kritisoi maailmankongressin stagnaatiota ja piti kestämättömänä sitä, että osa ihmisistä osallistui sekä AFUN:n järjestämään foorumiin Izhevskissä että varsinaiseen maailmankongressiin Tartossa. Ortem painotti ruohonjuuritason yhteistyön merkitystä ja toivoi enemmän etätapahtumia, joissa asioista voi keskustella matalalla kynnyksellä. Hän katsoi koko suomalais-ugrilaisen maailman olevan kriisissä. Yhtenä ongelmana hän näki myös eri maiden delegaattien erilaiset valitsemiskäytännöt. Hän esitti kysymyksen: edustavatko nämä henkilöt oikeasti näitä kansoja? Myös eri alueiden delegaattien yhteydet paikallishallintoon nähtiin ongelmallisena. Orten Jorgi toivoii, että vastaisuudessa kongressin edustajat olisivat oikeita parlamentin edustajia myös omissa maissaan. Toisaalta juuri ruohonjuuritason työn lisääminen voisi olla tärkeämpää. Hän oli myös huolestunut keskustelun yksipuolisuudesta maailmankongressissa, ja ilmastonmuutos olikin tämän kongressin ainoa tuore aihe.
Kutsuttujen puhujien puheenvuorojen jälkeen keskustelu kääntyi suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupunki -hankkeen vähälle jääneeseen huomioon Suomessa. On myös muita toimijoita, kuten Suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden liitto, joiden toiminta vaikuttaa hiljaiselta tällä hetkellä. Nämä ovat kaikki tärkeitä osasia laajemmassa suomalais-ugrilaisessa yhteistyössä, ja osa kongressien ulkopuolisissa rakenteissa tehtävää työtä. Myös sukukansatyön poliittinen ja kulttuurillinen luonne herätti keskustelua, ja eri osallistujilla oli monenlaisia näkemyksiä näiden alueiden suhteesta. Toisaalta esitettiin myös ajatus, että on tärkeä vaatia suuria, jopa kohtuuttomia asioita, sillä käytännössä saamme kuitenkin vain pienen palasen alkuperäisestä toiveestamme.
Maailmankongressien ja konsultaatiokomitean toimintaan kauan osallistunut Ildikò Lehtinen painotti, että maailmankongressia on yritetty uudistaa jo monta kertaa aiemmin. Yritystä on ollut, eikä muutoksen luominen ole helppoa. Hän muistutti kongressien välisistä välikongresseista, jotka ovat perinteisesti olleet vähemmän muodollisia, ja joissa on parhaimmillaan voitu keskittyä juuri tiettyihin teemoihin. Nämä eivät olleet niinkään delegaattikongresseja, vaan asiakongresseja.
Tapahtuman perusteella voi todeta, että suomalais-ugrilaisten kansojen maailmakongressista yleensä ja Tartossa toimineen kongressin tuloksista on hyvin erilaisia näkemyksiä suomalais-ugrilaisen maailman toimijoilla. Kongressin jälkeen järjestämämme tapahtuman tavoitteena ei ollut vähätellä maailmankongressin merkitystä, mutta on silti hyvä huomata, että neljän vuoden välein järjestettävät kongressit eivät tuo mitään käänteentekeviä ja nopeita ratkaisuja suomalais-ugrilaisten kansojen ongelmiin. Myös tarve kongressiin liittyvien rakenteiden ja käytäntöjen uudistamiselle ja erilaisilla ongelmille on havaittu jo aiemmin, moni asia nousi jälleen esiin. Samaan aikaan maailma muuttuu, vaikka kongressi ei muuttuisikaan.
