Suomalais-ugrilaiset aiheet hyvin esillä Jyväskylän kirjamessuilla

Jyväskylän Paviljongissa järjestettiin sunnuntaina 26. marraskuuta kirjamessut. Sukukansojen näkökulmasta messujen ohjelmasta erottuivat eritoten inkeriläisyys mutta myös karjalaisuus. Myös muita sukukansoja käsitteleviä kirjoja oli runsaasti esillä.

Tänä vuonna Jyväskylän messujen kirjailijahaastattelut tarjosivat peräti kaksi sukukansoja koskevaa haastattelua. Ensimmäinen haastattelu käsitteli Kentälle jääneet – Kannaksella 1944 kadonneet sotilaat ja heidän etsintänsä -teosta. Toinen sen kirjoittajista on juuriltaan osin inkeriläinen Karjalan valli -etsijäryhmän johtaja Vjatšeslav "Slava" Skokov, joka on ammatiltaan ydinfyysikko ja joka elää Suomessa paossa Venäjän armeijan kutsuntoja. Hänen kanssaan kirjan on kirjoittanut juristi-poliisi Mikko Porvali, joka on myös tiedusteluhistorian tutkija ja jolla on sukujuuria Karjalankannaksella. Valitettavasti tätä haastattelua en ennättänyt kuulemaan, mutta onneksi ehdin toiselle. Sen aiheena oli Anne Reuterin kirja Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa, joka käsittelee venäjänsuomalaisia, erityisesti inkeriläisiä, Stalinin vainoissa.

Skokovin ja Porvalin kirjauutuus

Ennen Reuterin haastattelua ennätin kuitenkin kierrellä messualueella ja pysähtyä juttusille Atrain & Nord -kustantamon pisteelle. Esillä oli ansaitusti yhdistyksemme hallituksen jäsenen Mariann Bernhardtin uusi tietokirja Suomalais-ugrilaiset kielet ja kansat – mitä, missä, milloin, miksi, jota tullaan käsittelemään myös seuraavassa Alkukoti-jäsenlehdessämme. Olipa samalla pöydällä tarjolla myös Alkukodin päätoimittajan Esa-Jussi Salmisen suomentama Murskautuneet tähdet -udmurttinovellikokoelma. Kustantamolla oli esillä myös metsäsuomalaisia käsittelevä teos Elokerta ennen – Vermlannin suomalaismetsissä, jolle on myöhemmin tulossa sisarteos. Muita sukukansakirjoja olivat professori Kari Sallamaan Auringon kirjoittama – Nils-Aslak Valkeapään runous ja Tehty teko on ammuttu nuoli – Saamelainen runoepiikka.  

Atrain & Nordin tarjontaa

Seuraavilla pöydillä silmiin osui Jaan Kaplinskia, Reuterin kirjasensaatio, Viron uudelleen itsenäistymisen kynnyksellä julkaistu Tiit Maden Mu isamaa – Viron toivo ja pelko, Baltian luontomatkailua käsittelevä opus ja ruotsinvirolaisen Maarja Talgren Isäni Leo – Virolainen vapaustaistelija. Muutaman ensimmäisen esittelypöydän jälkeen oli todettava, että suomalais-ugrilaisuus on Jyväskylän kirjamessuilla hyvin esillä! 

 

Virolaisia ja Viroa käsitteleviä teoksia 1/2

Virolaisia ja Viroa käsitteleviä teoksia 2/2

Kello löi kaksi ja Anni Reuterin haastattelu oli alkava ja istumapaikat täynnä. Aivan haastattelun aluksi Reuter kertoi oman sukunsa taustasta. Hänen inkeriläiset esivanhempansa kokivat kahdesti Neuvostoliiton toimeenpanemia vainoja Inkerinmaalla. Ensin heitä vainottiin 1930-luvun alussa sen tähden, että heidät oli leimattu kulakeiksi eli varakkaiksi talonpojiksi, toisin sanoen kommunistisen järjestelmän luokkavihollisiksi. Sellaisia he eivät suinkaan olleet, vaan heidän maatilansa olivat tavanomaisia kooltaan. 1930-luvulla vainot jatkuivat etnisin perustein.

Anni Reuter haastattelussa

Keskustelu Reuterin kirjasta oli kaiken kaikkiaan hyvää. Käsiteltyjä aiheita taustoitettiin niille, joille aihe ei ollut tuttu. Toisaalta juttutuokion aikana suomalaisten vainoja käsiteltiin myös syvällisesti. Vainojen lähtökohdat aseteltiin pöydälle: Neuvostoliitto piti suomalaisia erityisesti Inkerissä silmätikkunaan, koska he olivat vähemmistö ja koska heillä oli läheisen rajan takana itsenäinen isänmaa, jonka alueelta he tai heidän esivanhempansa olivat lähtöisin. Heihin suhtauduttiin siis samoin kuin nyky-Venäjä suhtautuu moniin ulkomaalaisiin tai vähemmistöihinsä, eli heitä pidettiin ulkovaltojen kätyreinä, nykysanoin ulkomaisina agentteina. Inkeriläiset olivat myös aikaisemmin osoittaneet Neuvostoliiton silmissä liikaa omanarvontuntoa vaatiessaan Kirjasalon tasavallalle ja Inkerille autonomiaa tai pohjoisen Inkerin liittämistä Suomeen. Oli myös aika esittää sama kysymys jälleen kerran: miksi Neuvostoliiton hirmutekoja ei ole tutkittu ja tuomittu ja niiden tekijöitä saatettu vastuuseen, kuten Saksassa toisen maailmansodan jälkeen tehtiin?

Keskustelun mielenkiintoisinta mutta myös puistattavinta antia oli inkeriläisten hajauttamisen laajuus. Heitä pakkosiirrettiin kauas Siperiaan, jossa he työskentelivät muun muassa kalastuskolhooseilla. Mutta vuosina 1935–1936 tuhansia inkeriläisiä vietiin väkipakolla töihin myös paahteisille Kazakstanin puuvillapelloille. Osa heistä päätyi jopa Turkmenistaniin saakka. Näillä karuilla Keski-Aasian seuduilla he joutuivat orjan asemaan, ja inkeriläisiä menehtyi näissä oloissa paljon pilaantuneen veden, olemattoman ruoan ja kuuman ilmanalan vuoksi. 

Miksi Neuvostoliitto sitten toimi näin? Reuter kertoi yksiselitteisesti, että kommunismi ei toiminut, eikä marxilais-leninistinen sosialismi kannatellut taloutta. Neuvostoliitostahan piti tulla vajaassa viidessä vuodessa teollistunut maa, mikä tunnetusti ei onnistunut 1930-luvulla. Näin ollen maan johtajat Stalinin määräämänä alkoivat orjuuttaa kansalaisiaan. Tähän joukkoon kuuluivat myös venäjänsuomalaiset.

Neuvostoliitto valmistautui Reuterin mukaan myös talvisotaan, ja siksi Karjalankannakseen rajautunut Inkeri oli tyhjennettävä suomalaisista. He olivat Neuvostoliiton johdon silmissä sisäisiä vihollisia. Puhdistuksia toteutettiin periaatteella, jossa sivullisia uhreja ei vältelty. Pääasia, että puhdistukset olivat käynnissä, kuten johtoporras määräsi. Puhdistuksiin osallistuneille NKVD:n upseereille jaettiin jopa tappomääriä koskevia tappolistoja. Reuterin mukaan maan tapa sisäasiainkansankomissariaatissa NKVD:ssä (eli nykyisen Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n suorassa edeltäjässä) oli, että oli parempi ottaa inkeriläisiä hengiltä mieluusti vaadittua enemmän kuin vaadittua vähemmän. Eräät upseerit saattoivat tappaa jopa yli tuhat ihmistä. Yleisin teloitustapa oli laukaus päähän. NKVD:n ahkeruus johti tietenkin vainoharhaisuuteen. 

Reuterin kirja pohjautuu osittain hänen väitöskirjaansa Inkerinsuomalaisten karkotus, hajaannus ja vastarinta Stalinin ajan Neuvostoliitossa aikalaiskirjeiden ja muistitiedon valossa. Väitöskirja on julkaistu vuonna 2023 Helsingin yliopiston Valtiotieteellisessä tiedekunnassa sosiologian alalta. Reuter on päätynyt tutkimuksissaan siihen, että Stalinin terrorissa tapettiin yli 20 000 venäjänsuomalaista, joista 13 000 oli inkeriläisiä. Kuolansuomalaisia uhrejakin oli tuhansia. Tätä aihetta keskustelussa ei ehditty käsitellä, mutta on arvioitu, että Stalinin vainoissa eniten kärsivät juuri kuolansuomalaiset. Reuterin arvion mukaan jopa 25 000–30 000 venäjänsuomalaista kuoli tavalla tai toisella vainoissa. Tähän lukuun hän on laskenut mukaan myös Inkerinmaalla asuneet inkerikot ja vatjalaiset, jotka ovat omia kansojaan, tosin suomalaisten lähisukukansoja. He muodostavat selvän vähemmistön näissä luvuissa. Joka tapauksessa yli 25 000 henkeä on jopa enemmän kuin talvisodassa kaatuneiden suomalaissotilaiden määrä.

Toisen maailmansodan aikana Suomi evakuoi 63 000 inkeriläistä Suomeen. Heidän mukanaan Suomeen saapui myös inkerikkoja ja vatjalaisia. Evakuoiduista 80 prosenttia oli naisia ja lapsia. Varsinkin suomalaiset heimojärjestöt ajoivat heidän asemaansa. Suomi perusti sodan aikana myös niin sanottuja heimosoturiyksiköitä, joihin koottiin ulkosuomalaisia ja suomensukuisia sotilaita, siis myös inkeriläisiä. Inkeriläisten yksiköitä olivat Heimopataljoona 3, Prikaati Kuussaari sekä Erillinen pataljoona 6. Suomen hävittyä sodan inkeriläiset määrättiin luovutettavaksi Neuvostoliittoon. Niin sanottu punainen Valpo etsi ja palautti eritoten heimosotilaita Neuvostoliittoon, jossa sotilaat saivat ankaria vankileirituomioita.

Messuhaastattelussa nousi esiin itselleni yllättävä seikka, nimittäin inkeriläiset olisivat voineet jäädä Suomeen, jos he olisivat halunneet. Neuvostoliitto toki painosti inkeriläisiä paluuseen ja heille annettiin katteettomia lupauksia. Tuossa vaiheessa Neuvostoliiton pelko, voisiko jopa sanoa, että suomettumisen ensivaihe, oli Suomessa niin vahva, että kaikki suomalaiset eivät kertoneet inkeriläiselle, että he olisivat voineet myös jäädä. Myös inkeriläiset pelkäsivät ja palasivat siksi. Reuter kertoi, että rohkeitakin suomalaisia oli, jotka kertoivat inkeriläisille tilanteen todellisen tolan. Suomeen jäi noin 13 000 inkeriläistä, mutta heistä noin 8 000 poistui Ruotsiin.

Keskustelu alkoi kääntyä Reuterin teoksen taustoihin. Hän kertoi, että kirjan aineistona olleet kirjeet ja päiväkirjat olivat upea, mutta myös järkyttävä kokemus. Niitä lukiessa Reuterille kävi esimerkiksi selväksi, että hänen isovaarinsa ei ollut suinkaan kuollut sydänkohtaukseen Neuvostoliiton leirillä, vaan hänet oli ammuttu, kuten poikansakin. 

Lopuksi puhuttiin vielä 1990-luvun alussa alkaneesta inkeriläisten paluumuutosta. Reuter kertoi, että siitä lähtien venäjänsuomalaisia on muuttanut Suomeen noin 30 000 henkeä. Tässä luvussa ovat inkeriläisten muodostaman enemmistön lisäksi myös niin sanottujen vuoden 1918 punapakolaisten ja 1930-luvun loikkareiden jälkeläisiä sekä Neuvostoliittoon 1930-luvulla muuttaneiden amerikan- ja kanadansuomalaisten jälkeläisiä. Aivan 1990-luvun alussa Suomi otti inkeriläiset vastaan hyvin. Nämä ensimmäiset muuttajat myös osasivat paremmin suomea kuin myöhemmät paluumuuttajat. Suomi ajautui kuitenkin vuoden 1990 lopussa lamaan, joka kesti vuoteen 1994 saakka. Tuolloin paluumuuttajiin suhtautuminen viilentyi, eivätkä monet tuona aikana muuttaneet nuoret osanneet suomea. Kielitaidottomuuteen oli syynä Neuvostoliiton kielipolitiikka, jonka ahdistamana näiden nuorten vanhemmat ja isovanhemmat olivat vaihtaneet kielensä suomesta venäjäksi. Toisaalta nykypäivän Suomessa inkeriläiset ovat virolaisten ohella arvostetuimpien maahanmuuttajaryhmien joukossa.

Haastattelun Reuter päätti sanomalla, että kommunistisista vainoista ja Stalinin vainoista pitäisi puhua paljon enemmän, eritoten siksi, että eri suomalaisryhmiä vainottiin kommunistien masinoimana. Esimerkiksi historian oppikirjoissa pitäisi hänen mielestään aivan suorasanaisesti kirjoittaa, että Neuvostoliitossa karkotettiin yli 100 000 suomalaista. Reuter arveli lopuksi, että ehkä kyse on edelleen eräänlaisesta suomettumisesta. On selvää, että nyky-Venäjälläkään suomalaisten kohtalosta ei puhuta. Haastattelun jälkeen olemme saaneet lukea, että tilanne on pikemminkin päinvastainen. Erikoinen valonpilkahdus nähtiin kuitenkin presidentti Boris Jeltsinin valtakaudella vuonna 1993, kun Venäjällä myönnettiin vainojen olemassaolo.

Suomalaisten muinaisusko 1/2

Suomalaisten muinaisusko 2/2

Mielenkiintoisen haastattelutuokion jälkeen oli vielä viimeisten kierrosten aika. Monet pöydät tarjosivat suoranaisten sukukansa-aihelmien lisäksi myös suomalaisten muinaisuskoa, shamanismia ja mytologiaa käsitteleviä klassikkoteoksia, joista ei oikein voi puhua mainitsematta karjalaisia ja virolaisiakaan. Osuipa silmiin Reuterin haastattelun kanssa varsin hyvin yhteen sopiva Anne Applebaumin tiiliskivimäinen klassikko Gulag – Vankileirien saariston historia, jonka Siltala julkaisi vihdoin suomeksi vuonna 2022.

Siltala julkaisi Applebaumin klassikon vuonna 2022

 

Matkalla Kalliola La Land Oy:n pisteelle silmiini osui vielä Karjalaa käsitteleviä teoksia sekä päätoimittaja Salmisen Sankarimatkailijan Marinmaa ja Udmurtia. 

Karjala-kirjoja

Alkukodin päätoimittajan Marinmaa ja Udmurtia -teos

Kalliola La Land Oy:n pisteeltä yhytinkin Meidy on olemas – Karjalazet nuoret Suomes -valokuvateoksen pääarkkitehdin Anne Kalliolan, joka on itsekin karjalainen ja jonka juuret ulottuvat Hyrsylän mutkaan. Teos on kirjoitettu suomeksi ja livvinkarjalaksi. Kirja kertoo erilaisin henkilökuvin, millaista on elää karjalaisena nuorena nyky-Suomessa. Kalliolan kirjan tekstit on kääntänyt livvinkarjalaksi Aleksi Ruuskanen karjalankielen elvytyshankkeen tuella ja sen on kustantanut Karjalan Sivistysseura.

Meidy on olemas – Karjalazet nuoret Suomes -valokuvateos

Antoisan juttuhetken jälkeen oli lähdön aika, ja vielä ulko-uksille astellessani silmiini osui saamen lippu ja Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen tutkimuksen dosentin ja Lapin yliopiston tutkijatohtorin Johanna Pentikäisen Joutsenen laulu -esikoisromaani muutaman kuukauden takaa. Se kertoo, miten Kuusamon ensimmäinen nimismies Sigfrid Granroth kirjoitti vuonna 1741 Ruotsin kuningas Fredrikille kirjeen omien tilakauppojensa puolustukseksi. Granrothin kirjeestä alkoi kehitys, jonka seurauksena saamelaiset menettivät maaoikeutensa silloiselle Ruotsin valtiolle ja suomalaisille asuttajille. 

Johanna Pentikäisen Joutsenen laulu -esikoisromaani

Reilun tunnin vierailu Jyväskylän kirjamessuille marraskuisena sunnuntai-iltapäivänä osoitti, että suomalais-ugrilaisia aiheita on ympärillämme entistä enemmän, myös kirjallisuuden saralla. Toki esimerkiksi Karjalaa käsittelevää kirjallisuutta on vanhastaan julkaistu, mutta kuten Meidy on olemas – Karjalazet nuoret Suomes -kirja osoittaa, uusia näkökulmiakin sukukansakirjallisuuteen löydetään. On ollut myös ilo nähdä, miten muutaman viime vuoden aikana Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut monia (itämeren)suomalaisten kansanperinnettä ja muinaisuskoa käsitteleviä tietokirjallisuuden klassikoita uudelleen. Samalla voi todeta, että ne ja monet muut messujen sukukansakirjat olivat myös parhailla paikoilla esillä. 

Aleksi Palokangas, Jyväskylä
Puheenjohtaja
Sukukansojen ystävät ry