Suomalais-ugrilaisuutta vaalittava osana suomalaista identiteettiä

Henne!, korjasi vaimoni, kun olin juuri käyttänyt persoonapronominia honom naispuolisesta henkilöstä puhuttaessa. Olin perheeni kanssa vaimoni sukulaisten luona Tukholmassa tammikuussa, jolloin pääsin myös pitkästä aikaa puhumaan ruotsin kieltä. ”En jaksa erotella niitä persoonapronomineja, kun suomessa on niin helppoa”, naurahdin.

Isäntäväkemme kertoi tämän jälkeen, kuinka Ruotsissa käydään nykyään tasa-arvosyistä keskustelua sukupuolisidonnaisten han- ja hon- persoonapronominien korvaamisella sukupuolineutraalilla hen-muodolla. Ruotsalaisissa herätti suurta kiinnostusta mainintani siitä, että persoonapronominit ovat sukupuolineutraaleja kaikissa suomen sukulaiskielissä. He kun eivät koskaan olleet kuulleetkaan suomalais-ugrilaisista suomen sukukielistä.

Sukupuolineutraalius on olennainen osa suomalais-ugrilaisten kielten rakennetta, millä on vaikutusta myös suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvien ihmisten ajattelutapaan. Kielen rakenne ja siitä johtuva ajattelutapa ovat vain kaksi esimerkkejä lukuisista syistä, joiden vuoksi ihmiset voivat olla kiinnostuneita suomalais-ugrilaisista kielistä ja kansoista. Suomalais-ugrilaiset kansat ja niiden kulttuurit avaavat ihmisille täysin uuden, luontoa lähellä kulttuurinsa luoneiden kansojen maailman. Suomalais-ugrilaiset kansat voivat opettaa, että ihailtavaa kulttuuria voi olla myös muu kuin sotavoitoin luotu ja kullalla koristeltu. Suomalais-ugrilaiset kansat ovat olennainen osa maailman monimuotoisuutta.


Suomalais-ugrilaisuus ansaitsee olla näkyvämpi osa suomalaisuutta

Suomalais-ugrilaisuus on olennainen osa suomalaista identiteettiä ja sitä sen pitäisi olla tulevaisuudessa vielä paljon näkyvämmin. Suomalais-ugrilaisuus ja erityisesti itämerensuomalaisuus on kansamme mieli, identiteettimme henkinen puoli, joka on vastapainona lännestä saamallemme yhteiskunnalliselle perinnöllemme. Suomi on ainutlaatuinen sekoitus itää ja länttä ja suomalais-ugrilaisuus on se itäinen vivahteemme.

Sukukansojen ystävät on nähnyt suomalais-ugrilaisuuden tärkeyden suomalaisuuden kannalta. Haluamme, että Suomesta tulisi Viron ja Unkarin jälkeen kolmas valtio, joka virallistaa lokakuun kolmantena lauantaina vietettävän sukukansapäivän juhlistamisen. Välitimme tavoitteen edistämiseksi usean järjestön yhteistyönä laaditun kannanoton asiasta sisäministerille lokakuussa.

Vuosi 2013 ei ollut vielä otollinen suomalais-ugrilaisen asian suurelle loikalle, mutta asiaa ei unohdeta varmasti. Tässä välissä voimme jännittää ehtiikö Venäjä ennen Suomea virallistamaan sukukansapäivän vieton. Karjalan parlamentti käsittelee tänä keväänä lakiesitystä sukukansapäivän julistamisesta viralliseksi juhlaksi Karjalan tasavallassa.


Karjalan kielen kohtalo ratkeaa pian

Sukukansapäivän virallistamista tärkeämpi tavoite omalla puheenjohtajakaudellani on ollut luoda pienin askelin suotuista yhteiskunnallista muutosta karjalan kielen elvyttämiselle Karjalan tasavallassa. Karjalan kieli muuttui suurten maailmanpoliittisten myllerrysten puristuksessa alueensa enemmistökielestä hyvin uhanalaiseksi. Karjala on suomen läheisin sukulaiskieli, jota suomalainen ymmärtää melko hyvin. Karjala on korvaamaton osa itämerensuomalaista kulttuuriperintöä, jonka hävitessä myös osa suomalaisuudesta kuolisi pois. Siksi sen säilymiseksi on tehtävä töitä niin Suomessa kuin Venäjällä.

Karjalan kielen pelastamiseksi on olemassa kaikki osaaminen, kiitos siitä osaaville kielitieteilijöille. Sen lisäksi tarvitaan kuitenkin myös resursseja ja poliittista tahtoa. Olennaista on huomata, että karjalan kielen kohtalon ratkaisee politiikka – se miten karjalan kielen vaalimiseen ja käyttöön suhtaudutaan. Poliittista tahtoa on mahdollista kasvattaa tuomalla esiin niitä myönteisiä puolia, joita Suomea ja Venäjää yhdistävä karjala voi tuoda maidemme välisille suhteille, myös taloudellisesti.

Oman panokseni karjalan kielen pelastamiseksi olen halunnut antaa ehdottamalla karjalan kieltä tukevan säätiön perustamista Petroskoihin. Säätiön tavoitteena olisi tarjota Karjalan tasavallalle sen alkuperäiskansojen avulla näkyvyyttä, jota se tarvitsee houkutellakseen suomalaisia investointeja, yritykselle yritysvastuun kautta myönteistä julkisuutta sekä Karjalan itämerensuomalaisille kansoille yritysten säätiön kautta kanavoituja resursseja, jotka olisi mahdollista käyttää kieli- ja kulttuurihankkeiden toteutuksessa.

Karjalan tasavallan päämies hyväksyi tukisäätiön perustamisen Karjalan Itämerensuomalaisten kansojen neuvoston kokouksessa heinäkuussa 2013. Se on kuitenkin vielä juuttunut tasavallan hallinnon rattaisiin. Säätiön avulla Karjalan johto voi osoittaa, onko sen itämerensuomalaisia kansoja tukeva retoriikka uskottavaa ja haluaako se oikeasti pelastaa karjalan.


Suomalais-ugrilaiset tavoitteet vaativat toteutuakseen tekijöitä

Sukukansojen ystävien puheenjohtaja vaihtuu maaliskuun alussa. Järjestödemokratian ja järjestön kehittymisen kannalta on tärkeää, että puheenjohtaja vaihtuu sopivin väliajoin. Jokaisessa puheenjohtajassa on usein omat hyvät ja huonot puolensa, joita riittävän lyhyin väliajoin punnitsemalla voi järjestö kehittyä. Sukukansojen ystävillä on nyt mahdollisuus saada vetäjä, jolla on uutta puhtia viedä järjestöä eteenpäin.

Suomalais-ugrilainen yhteys tarvitsee enemmän suomalaisia puolestapuhujia. Lisää puolestapuhujia tarvitsevat myös kielensä ja kulttuurinsa säilyttämiseksi kamppailevat suomalais-ugrilaiset kansat. Suomalais-ugrilainen yhteistyö tarjoaakin haasteita ja elämyksiä niin kielistä, kulttuureista, viestinnästä, historiasta, politiikasta, taloudesta, oikeustieteestä ja monista muista asioista kiinnostuneille ihmisille. Hyvä kansalaisjärjestö on sopiva sekoitus humanistista tietoa, uusia ideoita, viestintätaitoa ja hallinnollis-taloudellisia taustavoimia. Kansalaisjärjestössä on tarvetta monenlaiselle osaamiselle.

Suomalais-ugrilainen yhteistyö on mahdollisuus osoittaa kykynsä kansainvälisen järjestön toimijana, eräänlaisena yksityisenä diplomaattina. Olosuhteet toiminnalle ovat erinomaiset. Järjestöstä löytyy innokkaita ja lahjakkaita toimijoita, kuten todelliset sugritietäjät Sampsa ja Niko, uusia ideoita laadukkaasti toteuttava Helga, visuaalisesti lahjakas Alexandra, tapahtumajärjestelyt kylmän viileästi ja tehokkaasti hoitava Kirsi, suomalais-ugrilaisen maailman suurin vähemmistökieli- ja murresydän rinnassaan pamppaileva Jani sekä monia muita hienoja henkilöitä. Lisäksi yhteistyötä järjestön kanssa tekevät laadukasta jälkeä aikaan saavat Karjalan Sivistysseura, M. A. Castrénin Seura ja Suomi-Venäjä-Seura, Fenno Ugria Virosta sekä Nuori Karjala, Udmurtlyk ja monet muut järjestöt Venäjän suomalais-ugrilaisilta alueilta.

Luopuessani puheenjohtajuudesta en hylkää suomalais-ugrilaista maailmaa. Päinvastoin. Välillä on hyvä hiljentyä ja ajatella asioita, opiskella, kirjoittaa ajatuksiaan ylös ja pyrkiä paikkaamaan heikkouksiaan. Sen jälkeen voi tehdä paluun vahvempana kuin koskaan. Suomalais-ugrilaisuuden ystävät Suomessa tulisikin nähdä erilaisia ihmisiä täynnä olevana perheenä, josta mennään ja johon tullaan, mutta koskaan siitä ei lähdetä lopullisesti. Meillä kaikilla on yhteinen tavoite vaalia maailman monimuotoisuutta.

Suomen suomalais-ugrilaiseen perheeseen voi liittyä esimerkiksi osallistumalla Sukukansojen ystävät ry:n vuosikokoukseen, joka järjestetään lauantaina 8.3.2014 kello 14:00 Allianssi-talon Aktia-salissa (Asemapäällikönkatu 1, Helsinki). Vuosikokousta edeltää klo 13.30 alkava kahvitarjoilu. Vuosikokoukseen voi ilmoittautua torstaihin 6. maaliskuuta klo 21.00 mennessä sähköpostitse osoitteeseen sukukansojenystavat (at) mafun.org

Sakari Linden
Puheenjohtaja, Sukukansojen ystävät ry

Udmurtin kieli pakolliseksi oppiaineeksi Udmurtiaan?

Udmurtin kielen epävirallinen status on ollut voimakkaassa nousussa viime vuosien aikana. Kaupunkien kaduilla kuulee yhä useammin puhuttavan udmurttia, sitä ei enää häpeillä. Udmurtinkielinen ja udmurttilainen kulttuuri on tullut tutummaksi myös alueen valtaväestölle venäläisille, ei vähiten toissavuoden Euroviisujen kakkosen, Buranovon babushkojen ansiosta. Kaupunkimainen ja moderni populaarikulttuuri kehittyy vahvasti, mutta silti kielen puhujamäärä laskee, lapset eivät opi puhumaan udmurttia kaupunkien lisäksi enää juuri edes suuremmissa keskuskylissä. Auttaisiko kouluopetus?

Udmurtian parlamentti on uudistamassa tasavallan lakia opetuksesta. Kuumimmaksi kysymykseksi on noussut yleisudmurttilaisen järjestön Udmurt Keneshin viime syksynä, 22.10. tekemä esitys udmurtin kielen ottamisesta pakollisena aineena alaluokkien opetussuunnitelmaan. Mikäli esitys menee parlamentin äänestyksessä 25.2. läpi, udmurttia aletaan opettaa 1.9.2014 lähtien toisena virallisena kielenä kaikissa tasavallan kouluissa toiselta luokalta neljännelle, kaksi kertaa viikossa. Tällä hetkellä udmurttia opiskelee vain noin joka neljäs udmurtti koulussa.

Udmurtian kielilaki vuodelta 2000 määrittelee Udmurtian tasavallan virallisiksi kieliksi venäjän ja udmurtin. Niitä on oikeus käyttää viranomaisyhteyksissä, esimerkiksi hallinnossa ja tuomioistuimissa. Samansuuntaiset kielilait on olemassa myös kaikissa muissa Volgan ja Uralin alueen etnisissä tasavalloissa, suomalais-ugrilaisissa Komissa, Marissa ja Mordvassa sekä turkkilaisissa Tatarstanissa, Bashkiriassa ja Tshuvassiassa. Niissä kaikissa on myös lait virallisten kielten, eli tasavallan nimikkokielten ja venäjän opettamisesta koko väestölle, eli ainakin periaatteessa niitä opetetaan.

Vanhan venäläisen sananlaskun mukaan lakien ankaruutta Venäjällä kompensoi se, ettei niitä tarvitse noudattaa. Tämä pätee valitettavasti myös kielilakeihin, myös Udmurtiassa. Vaikka udmurtti on yhtä virallinen kuin venäjäkin, niin käytännössä juuri missään asioitaan ei voi hoitaa udmurtiksi. Tälle saatiin virallinen vahvistus viime syksynä, kun yllä mainittu udmurttijärjestö Udmurt Kenesh pyysi saada käsitellä sitä koskevan oikeusjutun udmurtiksi. Tuomioistuin kielsi tämän. Viranomaisilla ei myöskään ole mitään velvoitetta osata udmurttia. Tähän saattaa tosin tulla parannus, sillä käsittelyssä on myös esitys, jonka mukaan molempia virallisia kieliä osaaville julkisen sektorin työntekijöille maksettaisiin kielitaidostaan bonusta. Tällainen järjestelmä on käytössä Udmurtian naapurissa Tatarstanissa, jonka kansallisuuspolitiikkaa pidetäänkin parempana kuin muiden alueen tasavaltojen. Usein kuultu argumentti kansallisuuskeskusteluissa onkin ”Mutta toista se on Tatarstanissa, siellä tämäkin asia on paremmin.”

Vuodenvaihteessa monet udmurttiaktivisit alkoivat voimakkaasti tukea Udmurt Keneshin aloitetta, ja julkista keskustelua aiheesta on ollut paljon. Etenkin Udmurtlyk-yhdistys on ollut aktiivisesti propagoimassa udmurtin virallisen kielen statuksen realisoimista. Udmurtlykin sivulta Kunkyl (Virallinen kieli) ja samannimisestä vkontakte-ryhmästä löytyy perusteluja, esitystä tukevien mielipiteitä, bannereita, sloganeita ja muuta. Udmurtian hallinnosta ministeritasolta asti samoin kuin parlamentista on kuulunut viestejä puolesta ja vastaan, eikä esityksen läpimeno ole lainkaan varmaa.

Perusteluja kyllä löytyy sille, miksi udmurttia pitäisi Udmurtiassa opettaa koululaisille. Udmurtlykiltä esimerkiksi seuraavat.

Udmurtinopetuksella luodaan terveempää yhteiskuntaa ilman syrjintää ja kielten jaottelua hyödyllisiin ja hyödyttömiin eikä eri kansallisia identiteettejä syrjitä niiden statuksen perusteella.

Udmurtinopetus vahvistaa udmurttilaista kieliyhteisöä ja kulttuuria ja vähentää sen marginalisoitumista. Enempi udmurtinosaaminen mahdollistaa inhimillisen potentiaalin laajamittaisemman käyttöönoton.

Udmurtinopetus ja kielen laajempi osaaminen luo lisää työpaikkoja, ei vain itse opetukseen, vaan vahvistamalla udmurtinkielistä yhteisöä ja kieli-infrastruktuuria se tuo lisää mahdollisuuksia udmurtinkieliselle kulttuurille, medialle, tieteelle, turismille, mainonnalle, kustannusalalle.

Udmurtinopetus kouluissa vahvistaa kaksikielisyyttä, jonka voi nähdä arvona sinänsä. Kaksikielisyys ei ole haitaksi ihmiselle, päinvastoin.

Udmurtinopetus lisää tasa-arvoa eri kansojen välillä, kaikki oppisivat tasavallan molempia virallisia kieliä ja heillä on siten pääsy molempiin kulttuureihin, sitä kautta paremmat mahdollisuudet ymmärtää toisiaan.

Tämä kaikki kuulostaa hyvältä, miksi sitten udmurttia ei opetettaisi enemmän? Siihenkin löytyy argumentteja, kuten vasta parantuneen udmurtin statuksen heikkeneminen. Kulttuuri ja udmurttilaisuus periaatteessa voivat kyllä kiinnostaa, mutta mitä tapahtuu jos kieltä aletaan opettaa kaikille? Tarvitaanko vähemmistökieltä oikeasti? Pitäisikö rahat laittaa johonkin tärkeämpään? Entäs kun kaikki vähemmistökielen puhujat osaavat kuitenkin enemmistökieltä? Miksei voida tyytyä vapaaseen valintaan? Suomalaiselle näiden perustelujen kertaaminen on oikeastaan turhaa: sen kun ajattelee pakkoruotsikeskustelua ja vaihtaa vain kielten nimet, niin keskustelu ja riita ”pakkoudmurtista” on valmis. Tietysti Udmurtiassa udmurtteja on enemmän kuin Suomessa ruotsinkielisiä, reilu neljäsosa noin puolentoista miljoonan väestöstä. Ja sitten tietysti, Udmurtia on, noh, Udmurtia, udmurttien maa. Jos siellä ei opeteta udmurttia niin missä sitten? Missä udmurtin kielen olisi tarkoitus elää ja kukoistaa jollei Udmurtiassa?

Periaatteellisella tasolla udmurtinopetuksen lisäämistä vastustavat tuskin muut kuin pieni joukko venäläisen nationalistipuolueen edustajia, jotka järjestivät helmikuun alussa mielenosoituksen Izhevskissä udmurtin kielen oikeuksien lisäämistä vastaan. Mahdollisen uuden lain toteuttamisessa on kyllä monta kysymystä. Mistä saadaan oppikirjoja, kun tähänkään asti niitä ei ole riittänyt, ja monet niistäkin vähistä on kustannettu Suomesta saaduilla apurahoilla. Onko Udmurtian tasavalta valmis myös rahallisesti tukemaan kieltä? Entä mistä saadaan päteviä opettajia? No, jonkin verran niitä on jo, sillä monet udmurtinopettajiksi valmistuneet työskentelevät joko aivan muilla aloilla koulujen palkkojen pienuuden takia, tai sitten opettavat muita aineita, koska udmurtintunteja on viime vuosina vähennetty. Lisäksi Udmurtian valtionyliopistossa on jo pitkään opetettu U2-pedagogiikkaa, eli udmurtin opettamista toisena tai vieraana kielenä. Ammattilaisia löytyy.

Tärkein kysymys lienee se, miten opetus järjestetään. Mikäli nyt vain noin neljännes udmurttilapsista oppii koulussa udmurttia äidinkielenään, mitä ensi vuonna tapahtuu niille kolmelle neljännekselle? Laitetaanko heidätkin oppimaan udmurttia toisena kotimaisena eli alkeista lähtien? Riittääkö resursseja myös äidinkielen opetuksen turvaamiseen ja lisäämiseen? Senhän pitäisi kuitenkin olla prioriteetti, että lapset saavat oppia äidinkieltään, ja mikäli mahdollista, myös äidinkielellään. Se oli tilanne myös Udmurtiassa monin paikoin aina 1960-luvulle asti. Ja mikäli udmurttia päätettäisiin opettaa vain udmurteille, pitäisi kysyä myös kuka on udmurtti ja kuka venäläinen, kenellä on äidinkielinen taito, ja mikä ylipäätään on äidinkieli. Udmurt Keneshin malli udmurtin opettamisesta kaikille alakoululaisille on yksi vaihtoehto, joka toimisi jaottelulla äidinkielen ja toisen kotimaisen opetukseen. Toivottavasti 25.2. parlamentti päättää hyvästä laista ja sen käyttöönotosta. Toivottavasti udmurtinopetus voi 1.9.2014 paremmin kuin nyt.

Simo Kantele

Tiedottaja, Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan sukukansavaliokunta

Sukukansojen ystävien jäsen

Saamelaiset suomalais-ugrilaisessa kentässä, siis missä?

Saamelaisen kuulee toisinaan surkuttelevan oman valtaväestönsä huonoa tietämystä tämän päivän saamelaisista, kun taas harva saamelainen on tietoinen omista kielisukulaisistaan muista kuin suomalaisista, virolaisista ja kaukana asuvista unkarilaisista. Rohkeimmat ovat kuulleet, ehkä jopa tehneet yhteistyötä, komilaisten, hantien, nenetsien tai nganasanien kanssa. Yhteistyö edellä mainittujen kanssa voi tuntua saamelaiselle mielekkäältä ja etäisen tutulta: yhdistäähän näitä kansoja kielisukulaisuuden lisäksi porotalous.

Monia aktiivisia saamelaisia ei näytä kiinnostavan yhteistyö kuin oikeiden alkuperäiskansojen kanssa ja porotalous toimii tästä hyvänä takeena: kun saamelaisella on porot, ovat he muun muassa tästä syystä alkuperäiskansa ja jos nenetseillä on myös vuosituhantinen historia porojen kanssa, ovat he myös ilman muuta alkuperäiskansa, saattaa moni saamelainen ajatella ja tuntea yhteenkuuluvuutta muita tundran asukkaita kohtaan. 

Kun kyse tulee muihin saamelaisten kielisukulaisiin, ei tilanne ole välttämättä enää ymmärtävä. Mikään ei saa saamelaista niin ärtyneeksi kuin puhe kveenien, lappilaisten/lappalaisten tai vaikkapa Viron setukaisten oikeuksista. Moni saattaa kokea, ettei perustelut kveenien kielellisiin oikeuksiin ole samalla tasolla saamelaisten kanssa. Koska kveenejä tai setukaisia ei mielletä alkuperäiskansoiksi, ei yhteistyö heidän kanssaan ole vaivan arvoista. 

Moni suuntaakin katseensa kauas pois uralilaisesta maailmasta, mielellään sinne, missä rakennukset ovat korkeita, aulat kiiltäviä ja naisilla on mustat korkokengät. Tällaisessa ympäristössä saamelaisen on helppo kokea olonsa mukavaksi ja vaikutusvaltaiseksi. Muutenkaan ei ole järkevää viettää aikaa sellaisten ihmisten parissa sellaisessa paikassa, jossa ei ole resursseja, kunnollista kulttuurista infrastruktuuria, hierarkiaa ja kansainvälisen median kiinnostusta. Onhan nyt tyylikkäämpää sanoa olleensa Shanghaissa kuin jossakin kyläpahasessa Venäjällä. Näkyvyys on olennaista ja näyttäytyminen vaikutusvaltaisten ihmisten seurassa äärimmäisen tärkeää, mieluiten valokuvan kera.

Kansainvälisten yhteyksien ansiosta moni saamelainen mieltääkin kuuluvansa samaan joukkoon kuin Afrikan masait. Monet saamelaisia suhteellisen lähellä sijaitsevat suomalais-ugrilaiset kulttuurit eivät ole perinteisesti nauttineet saamelaisten kiinnostuksesta näitä kansoja kohtaan, vaikka saamelaisten uteliaisuutta ja läsnäoloa varmasti arvostettaisiin. 

Yleisellä tasolla voidaan sanoa, että saamelaiset puuttuvat kokonaan suomalais-ugrilaisesta kentästä. Vain jotkut yksittäiset saamelaiset toimijat tai instituutiot haluavat olla tässä vuoropuhelussa mukana. Kyse on varsin marginaalisesta liikehdinnästä eikä saavuta sellaista volyymiä ja kiinnostusta, minkä sille soisi kuuluvan. Koska suurin osa suomalais-ugrilaisista kansoista elää Venäjällä, tästä syystä näistä kansoista kiinnostunut saamelainen voidaan helposti leimata russofiiliksi.

Kyse ei välttämättä aina ole kiinnostuksesta resursseja ja valtaa kohtaan vaan myös kielimuurista: saamelaiselle, kuten myös suomalaiselle, esimerkiksi venäjän kieli ei ole helppo varsinkaan jos mitään sukulais- tai kielikontakteja ei ole. Myöskin olisi tavattoman erikoista, jos Saamenmaalla voisi opiskella viroa, karjalaa tai unkaria ohjatusti. Se, mitä koulussa tarjotaan tai ei tarjota, vaikuttaa luonnollisesti myöhempään maailmankuvaan eikä saamelaista voi suomalais-ugrilaisen tietämyksen puutteesta yksinomaan syyttää. Toisaalta kerrottaessa uralilaisesta maailmasta ja kielisukulaisuudesta voi joidenkin saamelaisten asenne olla vähättelevä. Reaktioita on kuitenkin onneksi yhtä monta kuin kanssakeskustelijoita.

Kun peilaan sitä, mitä olen saanut kokea kohdatessani omia kielisukulaisia ja heidän tapojaan iloita, työskennellä ja luoda jotain uutta, heidän vieranvaraisuuttaan ja yhteisiä ponnistuksia ilman mitään taloudellista tukea, en voi olla miettimättä sitä, kuinka sääli on, että niin harva saamelainen on kiinnostunut yhteisistä kielikontakteistamme ja muusta kulttuuriaineistosta. Tunnen olevani etuoikeutettu, jos saan ihastella väsymättömiä, tanssivia marilaisia, karismaattisia udmurtteja, jotka näyttävät, kuinka he ovat luoneet udmurtiankielisen erotiikkasivuston, ylpeitä setukaisia kansallispuvuissaan valtavankokoisissa, perinteisissä hopeakoruissaan (yksi setukaisen hopeakoru voi koollaan vastata useaa riskua!), hantien ystävällisyyttä ja komipermjakkilaisen ystäväni rohkeutta valtakoneiston edessä.

Suomalais-ugrilaista maailmaa on turha romantisoida ja kaiken näyttävän takaa paljastuu todellinen ihminen osa perhettä, arkea, yhteiskuntaa ja joskus myös osa kansalaisyhteiskuntaa, jossa ihmiset ponnistelevat yhdessä tärkeiksi kokemiensa arvojen eteen vailla palkkaa tai pienellä sellaisella. Saamelaiset voivat olla tänään, 97:nä kansallispäivänään, ylpeitä omista historioistaan ja saavutetuista eduista, mutta kääntöpuolena jotakin saamelaisesta kansalaisyhteiskunnasta on ehkä menetetty. Moniin suomalais-ugrilaisten kansojen kansalaisyhteiskuntiin verrattuna saamelainen kansalaisyhteiskunta vaikuttaa valitettavan pysähtyneeltä ja auttamatta vanhanaikaiselta ja juuri tässä kielisukulaisemme voivat meitä inspiroida.

Biennaš Jon Jovnna Piera Helga

Hallituksen jäsen, Sukukansojen ystävät ry

Korutaiteilija Inka Laiti tutustumassa hantilaiseen käsityökirjailuun Finno-Ugric Design -tapahtumassa Helsingissä lokakuussa 2012. Kuva: Tuomo Launonen.