.jpg) |
| Elokuvan ohjaaja Markku Lehmuskallio kertoo elokuvan taustasta. Kuvaaja: Iivo Kalijärvi |
Dokumentti siis kertoo tundranenetseistä – keitä he oikein ovat? No, he ovat tietenkin yksi sukukansoistamme. Tarkemmin nenetsit kuuluvat samojedikansoihin, joka on kattokäsite eräille Ural-vuoriston länsi- ja itäpuolella asuville kansoille, joiden perinteisiin elinkeinomuotoihin on kuulunut varsinkin tundranenetseillä poropaimentolaisuus. Nenetsit puhuvat, no, nenetsin kieltä, joka kuuluu uralilaiseen kielikuntaan, kuten suomikin. Suomalainen fennougristi M. A. Castrén tutki jo 1800-luvun puolivälissä nenetsien kieltä ja heidän tapojaan. Ennen elokuvan alkua ohjaaja Lehmuskallio huomioikin, että nenetsien elintavat eivät Castrénin ajoista elokuvan tekoon mennessä olleet merkittävästi muuttuneet: kotaan oli korkeintaan ilmestynyt peltikamiina ja öljylamppu.
 |
| Elokuvan ohjaaja Markku Lehmuskallio vastailee yleisön kysymyksiin. Kuvaaja: Iivo Kalijärvi |
Lehmuskallion dokumentti on kuvattu kevättalvella ja kesällä vuonna 1991. Neuvostoliitto, jonka osa nenetsien asuttama alue tuolloin vielä oli, ei ollut vielä kaatunut. Mietinkin elokuvan aikana useasti nenetsien vaiheita neuvostoaikaan. Mahtoivatkohan he edes huomata lokakuun vallankumousta vuonna 1918? Miten bolševikit ja myöhempi neuvostovalta suhtautui heihin? Elokuva ei käsitellyt tätä. Joka tapauksessa dokumentti seuraa nenetsien jokavuotista vaellusta halki muinaisen asuinmaansa. Talven kylmimmäksi ajaksi nenetsit vaeltavat Ob-lahden eteläpuoleisten metsien suojaan, ja kesäksi he suuntavat Jamalin niemimaalle, Kara-meren äärelle kohti kesälaitumia. Nenetsit ovat siis paimentolaiskansa, ja he paimentavat poroja. Niitä saattaa olla paimennettavana tuhatkunta, ja tundran halki kulkeva tuhannen sarvipään jono oli filmilläkin vaikuttava näky, omin silmin varmasti parempi. Porot ovat nenetsien elinehto: ne ovat pääosa ravinnosta, niiden ruumiinosista voi valmistaa kaikenlaista elintärkeää ja niitä voi käyttää vetojuhtina tavaroiden ja ihmisten liikuttamiseen. Nenetseillä kulkeekin porojen lisäksi aina mukana kaikki tarvittava alkaen poronnahkaisesta kodasta. He ovat jatkuvasti liikkeellä ja aina kotona siellä, mihin kotansa pystyttävät.
Elokuvassa ei ole juontoa muuta kuin hieman alussa. Muutoin vain seurataan nenetsien työskentelyä arkiaskareidensa parissa. Välillä ääniraitaa värittää jokin nenetsiläistä suullista perinnettä edustava laulu, joka kertoo jonkin tarinan porovaljakkokisailusta tai rakkaudesta. Musiikin ja laulujen lisäksi elokuvan äänimaailmaa leimaavat talvimaisemassa jatkuva tuulen ujellus, ja kesäisin lukemattomien hyttysten ininä. Siihen nenetsitkin ovat tietysti tottuneet. En kyllä haluaisi olla siellä kesäisellä tundralla ilman hyttysverkkoa hatussa.
Elokuvan aikana ei kyllä voi kuin ihailla nenetsien omavaraisuutta ja käsityötaitoja. Heiltä olisi paljon opittavaa sen osalta. Reki valmistuu näppärästi puusta ja poron nahasta ja jänteistä, ja kodikas kota pystytetään vaivatta. Tapetut porot riisutaan taitavasti nahastaan, ja ruumiinosat, joista mikään ei mene hukkaan, irrotetaan ja asetetaan näppärästi riveihin, ja lopputulos näyttää kuin eri osiin puretulta koneelta. Liha vedetään usein raakana ja verisenä. Itse kokeilin hiljattain raakaa hirvenlihaa, mikä oli ihan hyvää, mutta luulen, että minusta ei olisi tuohon elämäntyyliin.
Nenetsit käyvät kaksi kertaa vuodessa kaupassa. Elokuvan kohtauksesta päätelleen he tapaavat laittaa länsimaalaisemmat vaatteet päälleen asioidessaan siellä; miehellä oli esimerkiksi pikkutakki mennessä ostamaan venäjää puhuvalta kauppiastädiltä omenoita ja muita tarvikkeita. Nenetsitkään eivät siis mitä ilmeisimmin ole kyenneet pakenemaan modernisaatiota. Lehmuskallion kommentti dokumentin alussa oli kai enemmän retorinen, sillä elokuvassa kyllä esimerkiksi näkyy, kuinka nenetsilapsille on hankittu värityskyniä ja paperia, ja yhdessä kohtauksessa nenetsinainen säätää radiota. Muutoksia M. A. Castrénin ajoilta on siis jonkin verran. Elokuvan nenetseillä on myös selvästi venäläiset etunimet, kuten Ivan, Alexander ja Lena, mikä kertoo paimentolaisten joutumisesta kontaktiin modernin valtiorakenteen kanssa, kun neuvostoviranomaisille (tai Venäjän keisarikunnan) on pitänyt ilmoittaa jokin ”oikea” nimi rekisteriin. Mitenköhän tänä päivänä, elokuvasta on kuitenkin 30 vuotta aikaa? Löytyyköhän nenetseiltäkin jo älypuhelin? Kehityksen marssi näyttäisi olevan väistämätön.
Pidin elokuvasta. Suoraan sanottuna mietin ennakkoon, että tylsistyisinkö sen aikana, kun en dokumentteja, varsinkaan tällaisesta aiheesta tapaa katsoa. En kuitenkaan huolehtinut kellosta näytöksen aikana, kuten eivät nenetsitkään vahtaa rannekelloa tai kännykkää, korkeintaan auringon asentoa. Nenetsien uskonnollisista menoista ei elokuvassa paljon ollut, ja olisin siitä kyllä mielelläni kuullut. Elokuvan jälkeen Lehmuskallio kuitenkin tosiaan vastaili yleisön kysymyksiin, ja selitti innokkaasti tutkimusaiheestaan, muun muassa nenetsien uskonnosta. Ihmisillä oli paljon kysyttävää ja aikaa rajallisesti, joten en itse valitettavasti kerennyt kysyä oikein mitään. Lähdin teatterista huomaten, että elokuva oli synnyttänyt paljon ajatuksia.
Vielä vähän nenetsien vaiheista 1900-luvun aikana: elokuvasta minulle jäi käsitys, että nenetsit olisivat voineet elää hyvinkin eristyksissä Neuvostoliiton koneistosta ja maailman tapahtumista. Elokuvan kuvausajankohta, eli vuoden 1991 alkupuoli sai minut erityisesti pohtimaan, kuinka tietoisia nenetsit olivat Neuvostoliiton romahtamisesta. Elokuvasta tämä ei välity, mutta tosiasiassa eivät nenetsit eläneet autuaassa tietämättömyydessä ja vapaassa eristyksessä Neuvostoliitosta ja sen tapahtumista. Kenties Venäjän keisarikunnan aikaan nenetsit pystyivät Siperian periferiassaan paremmin elättämään itsensä perinteisten elinkeinojensa ja -tapojensa kautta, mutta valtion muututtua totalitääriseksi oli vain vääjäämätöntä, että nenetsitkin laitettiin usein työskentelemään kolhooseille. He saivat edelleen hoitaa poroja ja harjoittaa muita perinteisiä elinkeinoja, mutta porot olivat kolhoosin, toisin sanoen valtion, eivätkä perheen tai suvun omistuksessa. Nenetsien ja muiden arktisten kansojen pakkoasuttaminen kaupunkeihin oli myös agendana – viranomaisten onnistuminen ei kuitenkaan ollut tässä asiassa täydellistä erämaan luonteen vuoksi. Neuvostoliitto koetti myös teollistaa nenetsien perinteisiä asuinalueita, ja nykyään kaasu- ja öljyteollisuus on levinnyt jossain määrin myös Uralin alueelle, muuttaen osaltaan nenetsien perinteistä elinkeinorakennetta ja fyysistä elintilaa. 1930-luvun alkupuolen Neuvostoliitossa otettiin myös tavoitteeksi kehittää kirjakieli monille uralilaisille kielille, myös nenetseille. Jonkin verran nenetsiläistä älymystöä, kuten runoilijoita, oli myös. Neuvostoliiton suhtautuminen vähemmistökansoihin tietenkin muuttui hyvin pian sortavaksi, eikä se kannustanut vähemmistöjen kielen kehittämiseen tai opettamiseen. Tämä, sekä asuntolakoulut ja kaupungistuminen onkin johtanut siihen, että harvempi nenetsinuori puhuu enää nenetsiä. Loppujen lopuksi osa nenetseistä siis saattoi elää hyvinkin perinteisesti tundralla, mutta nenetsikansa ei laajemmin voinut välttyä modernisaatiolta Neuvostoliiton muodossa, tai sen jälkeenkään.
Iivo Kalijärvi,
sihteeri